16. tammikuuta 2018

Niinistön mehut


Katselin eilen Sauli Niinistön esiintymisen Yleisradion TV1:n vaalitentissä. Hyvin Niinistö on hoitanut lähinnä suhteen Venäjään, mikä ilmeisesti riittää suuren gallup-suosion saavuttamiseksi. Muutoin hänen kannanotoissaan ei ole kehumista.

Niinistön asema nykyisenä ja gallupien mukaan tulevanakin presidenttinä esti puristamasta mehuja haastateltavasta. On kummallista, että kokoomustaustaisella Niinistöllä on kielteinen kanta Naton jäseneksi hakeutumiseen, vaikka kokoomuksen puoluekanta Nato-jäsenyyden hakemiseen on myönteinen.

Pisteitä Niinistölle ei heru siitä, että hän antaa Ruotsin soittaa asiassa ensiviulua. Ruotsissako Suomen Nato-kanta pitäisi ratkaista? Suomi ja suomalaiset olisivat jälleen pelkkien reagoijien asemassa. Suomen pidättäytyminen kertoo ruotsalaisille, että Suomi ei ole Natoon hakeutumassa, ja siksi Niinistön nihkeys on jo sinänsä kannanotto, jolla hän pyrkii vaikuttamaan ruotsalaisiin.

Sen sijaan liityttäessä Euroopan unioniin Suomen johtavat poliitikot halusivat kulkea Ruotsin edellä; samoin liityttäessä euroon, jolloin valtiovarainministerinä toimi Niinistö. Asiat olisivat paremmin ollessaan vice versa, kuten Norjassa: Suomi kuuluisi Natoon muttei EU:hun eikä euroon.

Niinistön tuki EU:n yhteiselle puolustukselle muttei Nato-jäsenyydelle on ristiriitaista, sillä ilman Yhdysvaltoja EU:n puolustus on pelkkä paperitiikeri. Silti se merkitsisi vahvaa poliittista liittoutumista sotilaalliseen organisaatioon, jos EU:sta sellainen kehitetään. Niinistön halu kehittää EU:sta puolustusliittoa on ristiriidassa sen kanssa, että hän alkupuheenvuorossaan kiisti olevansa federalisti. Venäjällä varmaan arvostetaan Niinistön kannanottoa siksi, että siellä EU:n yhteinen puolustus ymmärretään pelkäksi kuplaksi. Eripuraisista EU-maista ei ole sotimaan, paitsi keskenään.

Niinistön sallittiin luikerrella pakoon myös montaa muuta kysymystä. Toimittaja ei tentannut Niinistöltä, miksi Suomi piti rajansa auki vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan, vaikka rajakontrolli olisi voitu ottaa käyttöön ja käännyttää laittomat tulijat rajalta. Niin pitäisi tehdä nytkin, sillä pakolaisia valuu maahamme tasaisena virtana koko ajan.

Niinistö arvioi pakolaisten taakanjakoa siten, että vastaanottamisesta kieltäytyneillä mailla, kuten Puolalla, on mahdollisuus joko ottaa vastaan pakolaisia tai hyvittää asiaa rahalla. Hän siis livahti EU-byrokraattien pöksyihin ja allekirjoitti EU:n pyrkimykset sakottaa, uhkailla ja painostaa Itä-Euroopan itsenäisiä maita, joiden väestöpolitiikkaan EU puuttuu. Itse olisin tehnyt selväksi, että vaihtoehdot eivät ole alistuminen tai sakko vaan se, että joko EU:n ulkoraja on saatava pitämään tai rajakontrolli otetaan käyttöön myös Suomessa.

Toimittaja päästi Niinistön liian helpolla myös hallituskriisiä käsiteltäessä. Puhe keskittyi nyt vain muotoseikkaan, saako presidentti ylittää valtaoikeutensa puuttumalla sisäpolitiikkaan. Kaikki tietävät, että niin tapahtuu mielipidevaikuttamisen muodossa koko ajan. Asian ydin on, miksi nimenomaan Perussuomalaiset hiillostettiin pois hallituksesta, vaikka henkilövaihdoksilla ei ole ollut vaikutusta hallituksen puoluekokoonpanoihin silloin, kun kepu ja kokoomus ovat vaihtaneet puheenjohtajiaan.

Niinistön syrjivä asenne perussuomalaisia ja muita kansallisen edun puolustajia kohtaan näkyi siinä, että hän hyvin ylenkatseellisesti piti omaa linjaustaan oikeutettuna ”erilaiseen arvopohjaan” vedoten. Arvojohtajuus on kuitenkin pelkkää ideologiaa, ja sen oikea nimi on asenteiden muokkaus.

Muutoin Niinistö hyvin taitavasti kalasteli ääniä jo alkupuheenvuorossaan puhuttelemalla ruotsiksi ja muistuttamalla ilmastonmuutoksen maagisesta voimasta sekä anekaupasta, jolla äänet ostetaan vihreiltä, ja peräämällä lopuksi tukea myös kehitysmaiden naisille (iloitkaa Suomen naiset)! Muistuttipa hän haastattelussa alentaneensa omaa palkkiotaan.

Eiköhän sillä jo vasemmistonkin äänet tule, kun vasemmiston naisehdokkailla ei ole muuta esittää kuin ”vihapuheen” sensurointi. Eli totta ja todellisia ajatuksiaan ei saa sanoa, jos se herättää vihaa vastaanottajan päässä.

Niinistön mukaan sananvapauden tila on hyvä, mikä on linjassa sen kanssa, että hän on antanut tukensa Saksan käyttöön ottamalle sensuurilainsäädännölle ja totuuspuheen kriminalisoinnille. Laura Huhtasaari on aivan oikessa tehdessään sananvapaudesta keskeisen vaaliteemansa, sillä Suomessa sananvapauden näpistely ei ole vain suoraa ja konkreettista vaan epäsuoraa ja vaikuttaa toden puhujiin työelämän mielipidevankeuden kautta

13. tammikuuta 2018

EU-federalismin kuolinkorahdus


Saksa on saamassa demarien ja kristillisdemarien yhteishallituksen. Täpärästi asemansa säilyttänyt Angela Merkel ei pystynyt kokoamaan hallitusta viiteen kuukauteen, sillä EU:n liittovaltiopolitiikaa kannattava poliittinen eliitti halusi sulkea suuren vaalivoiton saavuttaneen Alternativ für Deutschland -puolueen hallitusvallan ulkopuolelle.

Yhteinen sävel löytyi nyt jopa oikeiston ja vasemmiston kesken, kunhan tällä perinteisten kilpailijoiden epäpyhällä allianssilla voitiin torjua kansallisen edun edistäminen ja Saksan kansan pelastaminen väestölliseltä bastardisoinnilta.

Tilanne muistuttaa tapaa, jolla Perussuomalaiset syrjäytettiin hallitusvallasta Suomessa viime kesänä. Puolueesta lähteneet ministerit ja petturikansanedustajat ostettiin tuolloin hallituksen äänettömiksi yhtiömiehiksi kesäteatterinäytöksessä, jonka kulisseista kuului höpinää erilaisesta ”arvopohjasta”.

Arvopohja on varmasti erilainen. Saksassa ja Ranskassa on nyt samanlainen hallitus. Ne vetävät yhtä köyttä EU-liittovaltion perustamiseksi. Siihen kuuluvat Dublin-asetuksen peruminen, rahaunionia pahentava pankkiunioni, yhteinen verotus, velkojen ja vastuiden katsominen yhteisiksi, unionin militarisoiminen yhteisellä armeijalla ja tietenkin sensuuri, jolla vastarinta tukahdutetaan. Saksa aikoo ottaa jatkossa ”vain” 180 000200 000 pakolaista vuodessa, mikä tarkoittaa liittovaltiopolitiikan mukaisen holtittomuuden jatkamista.

Onneksi monet muut Euroopan maat ovat vaihtaneeet suuntaa. Itävaltaan nousi hallitus, joka on torppaamassa laittoman maahanmuuton. Itä-Euroopan Visegrád-maiden (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) johtajat ovat laittaneet luun kurkkuun niiden sisäisiin asioihin puuttujille ja EU:sta satelevalle komentelulle.

Myös Hollannissa on todettu, että liittovaltiopolitiikka ei ole oikea tie. Tanska veti suostumuksensa ja tukensa liittovaltiopolitiikan syventämiseltä kansanäänestyksellä. Ruotsissa muhii vaalivoitto ruotsidemokraateille.

Etelä-Euroopan kansakunnat ovat tukehtumassa Välimeren yli tulvivaan muuttoaaltoon. Vain työttömyyden ja kurjuuden aiheuttama voimattomuus hillitsee näiden maiden kansalaisia nousemasta kapinaan EU:n harjoittamaa kansallisvarallisuuden ja itsemäärämisoikeuden riistoa vastaan. Kataloniassa saatiin kylliksi Gibraltarin yli tulevasta haittamaahanmuutosta, ja maakunta haluaa laittaa rajan itse.

Saksan ja Ranskan federalistihallitusten pyrkimys pelastaa liittovaltiopolitiikka on niiden raihnainen yritys estää EU:ta hajoamasta. Kuristamalla lähtee potilaasta kuitenkin henki. EU on itse asettanut Coltin ohimolleen sulkemalla pois vaihtoehdot.

EU-eliitin mielestä rahaunionista ja Schengenin sopimuksesta perääntyminen eivät ole vaihtoehtoja, ja ainoat tiet ovat joko liittovaltiopolitiikan hyväksyminen tai erottaminen. Moni maa kiittää potkuista etukäteen. Vettä ei kannata keittää enää silloin, kun se jo kiehuu. Se ei enää kuumemmaksi tule vaan haihtuu pois.

Suomessa seuraava tilaisuus keittää vettä ovat presidentinvaalit. Asiaan voi vaikuttaa ja mielipiteensä ilmaista äänestämällä sellaista ehdokasta, joka haluaa valtiollisen itsemäärämisoikeutemme takaisin.

12. tammikuuta 2018

Eliitti rappeutunut – Rappio elitisoitunut


Kaikkien kulttuurien lopunaikoja on leimannut eliitin viehtymys mässäyksiin. Lehdet juorusivat juuri, että Helsingin piispa, kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalo on maksanut kirkon kortilla samppanjaa, flow-lippuja ja vierailuja kuningassviiteissä.

Ei ole pitkäkään aika, kun hänen edeltäjänsä, teologian maisteri Irja Askola narahti vieraidensa juottamisesta ja viinojen hankkimisesta kirkon piikkiin. Epäiltiin piispojen lotraavan alkoholilla kirkollisveronmaksajien varoin.

Mitään ihmeellistä asiassa ei tietenkään ole. Kun kauppatavarana on valhe, niin täytyyhän sitä juoda. Se lievittää. Sitä kautta Kallion entinen kirkkoherra on pian tokkurassa kuin Karhupuiston Sanna.

Sitä paitsi papithan synnin ovat ihmisille opettaneet. Joten piispojen on tärkeää olla siellä, missä muutkin syntiset ovat, kuten rokkifestareilla. Niin voi parhaiten vastustaa paholaista, mikä on piispojen ensisijainen tehtävä. Se on pedagogista ja tuo kannatusta.

Spiritualiteetin eli hengenelämän tilalla on aitoa spriitä eli viinaa. Sanoihan jo eräs jämeräpartainen protesifilosofikin, että uskonto on oopiumia kansalle. Tosin oopiumi oli tuohon aikaan rohtona käytetty lääkeyrtti, ja sitä käytettiin muun muassa tainnutukseen. Nykyään sitä käytetään pelkkään tainnutukseen, kuten niin montaa uskonnollista hapatustakin.

Lehdet tiesivät myös, että vihreiden biohajoava presidenttiehdokas Pekka Haavisto osti Kulosaaren-talonsa USA:lta. Tämä ei ole paha, sillä USA on hyvä. Mutta onko se tarpeeksi hyvä tehdäkseen myös Pekasta hyveellisen.

Hyve polttaa taskun pohjilla, sillä dosentti Mikko Paunio paljasti viimekesäisissä kirjoituksissaan laajasti sen, miten Pekka Haavisto on hankkinut suuret tulonsa ja varallisuutensa valehtelemalla akateemisen asemansa ja ansionsa sekä koettamalla väitellä tohtoriksi ilman perustutkintoa ja muita opintoja.

Yhdessä nämä kaikki antavat näyttöä eliitin rappiosta ja rakkaudesta huvitteluliberaaliin porsasteluun. Mitä huonommin yhteiskunnallamme menee, sitä enemmän poliittinen ja ideologinen eliitti työntää päätään puskiin ja sitä valheellisemmaksi yhteiskunnallinen leadership menee. Ja mitä valheellisempaa eliitin hegemonia on, sitä suurempiin ongelmiin ajautuu yhteiskunta.

Näin käy, kun ansiottomille ihmisille annetaan valtaa. Heidän etukenonsa on niin kovassa kulmassa, että he tukehtuisivat suihkuun, elleivät laskisi leukaansa vähän.

11. tammikuuta 2018

Lillukanvarsia ja liukumiinoja: Ylen anti presidentinvaaleissa


Viitsin katsoa kaksi ensimmäistä jaksoa Yleisradion presidentinvaalitenteistä. Ohjelmasarjan avasivat istuvan presidentin päähaastajat, Paavo Väyrynen (8.1.) ja Laura Huhtasaari (9.1).

Väyrysen jaksosta toimittajien alkupuheenvuorot kuluttivat neljänneksen, eli 15 minuuttia. Kun Väyrynen oli saanut 7 minuutin puheensa pidettyä, lähetysaikaa oli kulunut jo 22 minuuttia.

Ymmärsin asian niin, että presidenttiehdokkaina olivatkin kommentaattoreiksi studioon kutsutut Mikael Jungner ja Mari K. Niemi, kun taas Väyryselle tarjottiin statistin roolia. Hän muuten oli alkuperäiseltä ammatiltaan Yleisradion ajankohtaistoimittaja.

Mari K. Niemi puolestaan on lähtökohdiltaan rättikauppa H&M:n tuotepäällikkö, mutta Yle on medioinut hänen yliopistofeministiset saavutuksensa etevästi mielipide- ja asiantuntijavallaksi (kirjoitin aiheesta aiemmin tässä).

Mikael Jungnerin käyttö Yleisradion lähetyksessä taas ihmetyttää, sillä hän ei ole enää Sdp:n jäsen!

Jungner lähti Sdp:stä, koska ei päässyt surkeilla 373 äänellä edes Helsingin valtuustoon. Puolue ei myöskään pelastanut entistä puoluesihteeriään nimittämällä häntä Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi, sillä virkaan juoniteltiin ylivoimaisen ansioitunut ja huippukoulutettu Nasima Razmyar, jonka perusteena kantaväestön positiiviseen syrjimiseen on hänen afganistanilaisuutensa.

Kabulien ilmaannuttua rattaisiin osoittautui, että Sdp:llä ei ole annettavaa keski-ikäiselle suomalaismiehelle, ja puolue tuli kalutuksi loppuun. Alkoholilain muutos tarjosi hyvän tekosyyn uppoavasta laivasta lähtemiseen, vaikka syyt taisivat liittyä enemmänkin järjen katoamiseen puolueesta, joka on mennyt kaikenlaisten Suomen etua vahingoittavien esitysten taakse.

Se tosin ihmetyttää, mikä on tehnyt juristi Jungnerista viestinnän asiantuntijan niin, että hän nyt pyörittää myös viestintätoimisto Kreabia. Rooli Ylen toimitusjohtajana näyttää tuottavan sisältösivistystä, niin kuin Sdp:n jäsenkirja avaa virkauran.

Yksi syy Jungnerin kannatuksen laskuun on voinut olla hänen keekoilunsa avoautolla. Hänen ollessaan nyt mukana presidentinvaalissa kannattaa muistaa, että presidentin ei koskaan kannata ajaa avoautolla. Siis mikäli ex-poliitikko jatkossa presidentiksi pyrkii.

Laura Huhtasaaren haastattelusta muistan hänen vastustajansa. Minä en tiedä, mistä tuottajat olivat löytäneet hänen keskustelukumppanikseen Julia Robertsin näköisen toimittajan, Kirsi Heikelin. Koska suurin osa maailman kaikista terveydenhoitajista näyttää luontaisesti Julia Robertseilta, hän oli aivan liian sympaattisen näköinen puhaltaakseen haastattelun jälkeen savua revolvereista ja ollakseen tyytyväinen kissatappelua muistuttaneeseen tulokseen.

Katsojat nimittäin menevät yleensä haastateltavan puolelle havaitessaan, että kuulusteltavaa on kiusattu ”kyllä vai ei” -tyyppisillä kysymyksillä asioissa, joihin ei ole ehdottomia vastauksia tai joista ei ole varmaa tietoa. Sellainen toimittaja, joka niin uskottelee, pettää itseään ja yleisöään.

”Siis ei vastausta” voi olla hyväkin johtopäätös asioissa, joissa poliitikon pitää salata kantansa. Huhtasaari teki oikein kieltäytyessään vastaamasta kysymykseen, mitä hän tekisi presidenttinä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyneensä Natoon. ”Kun” on ”jos”, ja sellainen ehdokas tekisi virheen, joka paljastaisi reaktionsa tai neuvottelutavoitteensa etukäteen omassa vaalikampanjassaan.

Toimittajat voivat heitellä koepalloja, mutta vastaavanlaiseen miinaan ei kenenkään kannata astua. Niinpä ainoa oikea vastaus on kieltäytyä laittamasta päätään toimittajan tarjoamaan silmukkaan ja olla lupaamatta mitään ”seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi”.

Huhtasaari avasi puheenvuoronsa toteamalla, että ”kaksi älykästä ihmistä eivät voi olla kaikesta samaa mieltä” (puheen kohta 0:26). Muotoilu muistuttaa kovasti vuosien takaista lausettani ”älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään”. Ilmeisesti kaksi älykästä ihmistä eivät voi myöskään olla kovin eri mieltä...  Myös Väyrynen oli oppinut sanan ”juurisyy”, jonka lanseerasin maahanmuuttodiskurssiin puolitoista vuotta sitten arvostellessani maahanmuuttoa.

Vihjeeksi sanoisin, että Väyrysen ei kannata jatkossa roikkua liikaa menneessä, eikä Huhtasaaren kaivella maamiinoja tai totuuskomiteaa selvittelemään 1990-luvun pankkikriisiä.

Jalkaväkimiinat ovat puolustuspolitiikan detalji, tietysti merkittävä, mutta aseina ne ovat presidentin poliittiseen arsenaaliin soveltumattomia. Lillukanvartta muistuttaa myös 1990-luvun lamassa lynkattujen murehtiminen tilanteessa, jossa EKP:n keskuspankkirahoituksella on nyt rakennettu häikäilemätön velkakupla sekä julkiseen että yksityiseen talouteen.

Tässä olisi pureutumisen aihetta, joten herätkää nykypäivään kiitos, myös asioita tuntemattomat.

7. tammikuuta 2018

Aktiivimallin tilalle perustulojärjestelmä


Työttömyysturvan aktiivimalli on aktivoinut niin sanotut aktivistit ennennäkemättömän aktiivisiksi. Lain kumoamista vaativa kansalaisaloite sai tarvittavat nimet kokoon ennätysajassa. Miksi aktiivimalli ei sitten toimi?

Siksi, että työttömyysturvan nipistely ja näpistely ei luo maahamme yhtään sellaista työpaikkaa, joihin työttömät voisivat työvoimahallinnon patistelemina mennä. Vaatimusta tehdä muutama tunti työtä kuukaudessa välttyäkseen neljän prosentin leikkaukselta työttömyysetuudesta on jopa vaikeampaa täyttää, kuin olisi hankkia kuukausipalkattua kokopäivätyötä, sillä sopivia hanttihommia ei niin vain taiota ihmisten pompottamiseksi.

Sitä paitsi leikkaus kiertyy toimeentulotuen luukulle, josta vaje pitää täyttää, tai ihmiset kuolevat kaduille. Joten mitään ei myöskään valtio säästä.

Onko tarkoitus tukehduttaa työnantajat satoihin tuhansiin tyhjänpäiväisiin hakemuksiin? Entä miten työvoimatoimistoista vähennetyt ja ihmisten perään lähetetyt ammattikiusaajat selviävät työstressistään ilman aktiivista eutanasiaa?

Sarasvuo sanoi: Mikään ei ole vahingollisempaa kuin se, että väärät ihmiset tekevät keskenään vääriä asioita. Ja Aristoteles jatkoi: Yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun ihmiset toimivat kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavissa tehtävissä.

Taloudellisen ahdistelun takana on kokoomuksen, kepun ja sinisten perusteeton oletus, jonka mukaan kaikki voidaan patistella tekemään kaikkea, tekemätöntä työtä on ilman muuta tarjolla ja että ihmiset joka tapauksessa työllistyvät, jos työttömyysturva ei sitä estä. Kaikki oletukset ovat perin juurin virheellisiä.

Olennaisinta on, ettei ole ihmisten omassa vallassa päättää, työllistyvätkö he vai eivät. Koska ihmiset eivät voi itse valita asemaansa, koska työpaikkojen avaimet ovat muiden ihmisten taskuissa ja koska ketään ei pitäisi rangaista asioista, jotka eivät ole heidän omaa syytään, hallitus menettelee väärin tehdessään huonon työllisyystilanteen uhreista syyllisiä.

Siniset hehkuvat radioaktiivisina

Aktiivimalli johtaa todennäköisesti vain hallituksen kannatuksen laskuun, joten uusi laki ei toimi myöskään terminaalivaiheessa olevan hallituksen elvyttämiseksi. Hulluinta on, että Kai Mykkäsen huutaessa kansanjoukkoja kasvukeskuksiin työllistymään, Juhana Vartiainen puolestaan ajaa heitä pitkällä kepillä takaisin maakuntiin.

Kokoomus haluaisi tehdä ihmisistä postmodernistien ihannoimia nomadeja, eli yhteiskunnan kiertolaisia. Tällaisen ikiliikkujan vika on, että se tuhoaa Keskustan ja sen edeltäjien keskeisen tuloksen, juurevan talonpoikaisen identiteetin, jonka mukaisesti ihmiset työllään saivat alleen kovaa maata.

Ei siis ihme, että hallituksella ovat sukset ristissä itsensä kanssa. Tämän vuoksi Paasikivi sanoi pelkäävänsä tyhmiä ja aktiivisia. Jokaisen puuhakkaan poliitikon pitäisi tietää, että ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän vaarallista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

Siniset puolestaan voivat valmistautua ottamaan vastaan yhteiskuntaan sopeuttamisen päivärahaa. Aktiivimalli koskee myös heitä, sillä seuraavissa vaaleissa jokainen sinisten ehdokas on suorastaan radioaktiivinen.

Parasta työllistämisen aktiivimallissa on, että se aktiivisesti osoittaa työperäisen maahanmuuton tarpeettomuuden. Tässä maassa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Aktiivimallin sijasta hallituksen olisi pitänyt aktiivisesti sulkea ovet haittamaahanmuutolta, ja niin pitäisi tehdä jatkossakin, vaikka talous värähtäisi kasvuun. Kynäilijä Markku Huuskossa, joka talouskasvusta innostuen toivoo ”maahanmuuttajia lisää Suomeen, kiitos”, on se hyvä puoli, että hänen vihaamaansa MV:tä tarvitaan entistä vähemmän, kun omat puheensa ovat pelkkää V:tä.

Hihat heilumaan paremman perusturvajärjestelmän puolesta

Koska jokaisella hyvällä poliitikolla pitää olla kritiikinsä tueksi myös vaihtoehto, esitän että aktiivimalli ja toimeentulotuki korvattaisiin perustulojärjestelmällä. Toimeentulotuki luotiin tilapäisen työttömyyden varalle, mutta rakenteellisen ja laajan työttömyyden aikana se on johtanut sormien katkomiseen ja sosiaalisiin loukkuihin.

Koska toimeentulotuki on omaisuus- ja tulovähenteinen, se ohjaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti täysin varattomiksi ja tulottomiksi, jotta voisi kattaa päivittäiset elinkustannuksensa. Näin se kannustaa kurjistumiseen. Toinen vääryys on, että kehitysmaalaiset maahanmuuttajat saavat yleensä toimeentulotukena kaiken tarpeellisen; he kun ovat vailla tuloja ja varallisuutta ja täyttävät siten vasemmiston luoman järjestelmän ihanteet. Sen sijaan suomalainen työttömäksi jäävä ihminen ei saa toimeentulotukea, mikäli hallussa on vähänkin rahaksi vaihdettavaa omaisuutta, kuten vihkisormukset tai ajoneuvo, joka voi olla yhtä tarpeellinen kuin hammasharja.

Perustulojärjestelmän tulisi olla sellainen, joka varmistaa tulonsaannin elinkustannuksiin siinäkin tapauksessa, että ihmisestä ei ole puristettu ulos kaikkea, mikä märkää rättiä vääntämällä lähtee. Toimeentulotukea on pidetty ihmisoikeuksia loukkaavana myös siksi, että se teloittaa jokaisen, joka joutuu perinnön saajan asemaan. Laki polttaa toimeentulotuet siinäkin tapauksessa, että perintöä ei olisi edes jaettu.

Olen professori Heikki Hiilamon kanssa samaa mieltä yhdestä asiasta: siitä, että toimeentulotukilainsäädäntö on susi ja joutaisi korvatuksi perustulolla. Käynnissä oleva perustulokokeilu ei kuitenkaan anna riittävää informaatiota perustulojärjestelmästä, sillä sen otos on pieni ja huomio keskitetään järjestelmän työllistämisvaikutuksiin. Tärkeintä perustulossa olisi, että se mahdollistaisi toiminnan työelämän ulkopuolisissa elämäntapa-ammateissa ja takaisi toimeentulon ilman työvoiman ja muiden yksilöpotentiaalien pidättämistä valtion määrättäviksi.

Asumistuen laajentamista kannatan siten, että tukea voisi saada samanmääräisenä sekä omistusasuntoon että vuokra-asumiseen. Asumistukea haukuttaessa ei huomata, että asumistuen korkeat loppusummat eivät johdu asukkaista eivätkä tukien olemassaolosta vaan asumisen kalleudesta. Tuet eivät ole ruokkineet kustannustasoa, sillä tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti vaan parin vuoden viiveellä jälkikäteen kustannusten kivuttua edellä. Mikäli tukien tasoa halutaan alentaa, olisi rajoitettava asumiskustannuksia. Se taas ei ole käynyt päinsä, koska asuntopolitiikka on Suomessa laillistettua rikollisuutta ja valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Mikäli olisin valtionpoliitikko, tekisin kaikkeni järjellisen sosiaaliturvajärjestelmän luomiseksi maahamme. Ohjelman olen esittänyt teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005; 3. ajantasaistettu painos 2015). Sitä kannattaa lukea, vaikka olisi ministeri tai professorikin.

6. tammikuuta 2018

Ylen kurja Kekkis-proggis


Jari Tervon kirjailijatulot ovat vähentyneet hänen paiskattuaan Raamatun lattialle TV-lähetyksessä. Koska Tervo on ansioitunut myös haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”valkoiseksi roskaväeksi”, ”autisteiksi” ja ”rasisteiksi”, Yleisradio päätti tulla apuun ja myönsi entiselle Uutisvuoto-juontajalle kirjallisuuden piilotukea antamalla hänen tehdä TV1:lle kahdeksanosaisen historiasarjan Urho Kekkosesta.

Ohjelmasarjaa buffattiin paljon mediassa, ja sen luvattiin paljastavan ennen julkaisematonta aineistoa Kekkosesta, muun muassa hänen toiminnastaan kansalaissodassa. Etsivän Keskuspoliisin (nykyinen Suojelupoliisi) palvelukseen päätynyttä Kekkosta luonnehdittiin myös ”kommunistien kovanyrkkiseksi kuulustelijaksi”.

Tosiasiassa sarja ei paljastanut olennaista uutta Kekkosen persoonasta eikä poliittisesta historiasta muille kuin tekijöille itselleen, jotka sillä tavoin todistivat pääväitteensä: ”Tiedämme vain puolet Kekkosesta.” Kunhan ratsastettiin Kekkos-myytillä, jota Tervo oli pohtinut jo kirjoittaessaan teostaan Myyrä (2004).

Kriittinen ohjelmasarja ei ollut, vaan varovainen. Kekkos-legendaa hehkuttamalla haluttiin jopa kaunistella Kekkosesta syntyvää kuvaa. Eräässä jaksossa (4) väitettiin, että Kekkonen kesytti kommunistit ottamalla SKDL:n mukaan hallitusyhteistyöhön. Tätä tulkintaa monet sosialistiprofessorit ovat varjelleet, ja siitä on tullut osa kanonisoitua historiasopimusta, jolla oikeutetaan rähmällään oloa Neuvostoliittoon. Tosiasiassa sosialistit ja kommunistit kesyttivät Kekkosen, josta tehtiin Moskovan etäispääte tukalassa historiallisessa tilanteessa.

En epäile Kekkosen isänmaallisuutta, sillä hän kai halusi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Kekkosen taipumisesta vasemmiston edessä kertoi toisaalta saman jakson väite, jonka mukaan Kekkonen luonnehti 1960-lukulaista nuorisoa oman aikansa, eli 1930-luvun, nuorisoa etevämmäksi. Nuoruudessa oikeistolaisena pidetyn Kekkosen kannanotto nähtiin hänen tunnustuksenaan äärivasemmistolaistuneelle ja radikalisoituneelle opiskelijaliikkeelle, vaikka kyseessä oli enemmänkin pelkkä kannatuksen kosiskelu.

Myös haastateltaviksi valitut henkilöt olivat melko mitäänsanomattomia. Sdp:tä edustavien Erkki Liikasen, sähkömies-ministeri Matti Ahteen ja Skp:läisen professori Kimmo Rentolan sijasta olisin halunnut kuulla Georg C. Ehrnroothin, Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon näkemyksiä Kekkosesta. Vaikka heitä ei enää saakaan kiinni, Ylen arkistoista olisi voinut kaivaa kilometreittäin filmin pätkiä katsottaviksi ja pahoin konflikoituneen sisäpoliittisen tilanteen valaisemiseksi. Kekkos-historioitsija Juhani Suomen historiantulkinta korostui liikaa, sillä myös kriittisyys palveli nyt pyhimyskuvaa, ja lopullisen selvyyden Kekkosesta Suomi saanee kohdatessaan Jumalansa Haadeksessa.

Dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden yhdistäminen asiaviihteeksi ei Tervon ohjelmasarjassa onnistunut, vaikka hän hauska mies onkin. Vaihtoehtoisen historiankirjoituksen genreen kuuluvana ei Kekkos-sarjasta ole selvästi tieteeksi eikä viihteeksi.

Puolustukseksi voidaan sanoa, ettei sen tarvitse olla kumpaakaan, vaan itsenäinen tekonen, jonka tarkoitus oli nostaa pahan isän ruumista nakerelevat pojat framille (Toteemi ja tabu: ”He soivät isien ruumiin”). Myös kysymys, oliko Kekkonen valkoinen ritari vai pimeyden ruhtinas, on turha, sillä hänhän oli niitä molempia täsmälleen freudilaisen ambivalenssin mukaisesti (”iloitaan ja surraan”). Nolointa Kekkos-historioissa ovat hautakummulla hyppimisen psykodynaamiset motiivit, jotka kuultavat läpi mutta ovat täysin tiedostumattomia murhatun isähahmon synneissä ja sankaruudessa piehtaroijille itselleen.

Sarja ei ollut tosin yhtä sovitteleva ja tarkoitushakuinen kuin Tervon MTV3:lle vuonna 2006 käsikirjoittama Mogadishu Avenue. Nauramista ”suomalaisuudessa” on toki paljon, mutta naurettavia eivät ole Jari Tervon ivaamat asiat, kuten väitetty patriotismi, nationalismi ja nurkkakuntaisuus, vaan niiden vastakohdat, kuten vieraskoreus, häveliäisyys, poliittinen korrektius sekä kansainvälisyyden, EU:n ja islamin kumartaminen maahan asti.

Parhaana tuloksena Ylen Kekkos-hankkeesta jää Puppulausegenraattorin kaltainen Urkin sitaattikone, josta irtoaa Kekkosen tokaisuja kuin kirjeitä hänen kuuluisasta myllystään. Vaarana tällaisessa kepeyden tavoittelussa on, että moni lause tulee ymmärretyksi väärin merkitysyhteydestään irrotettuna eikä siten tue historiallista Kekkos-kuvaa.

Tyylistään ja mielipiteistään päättelen, että kustantajien, kulttuuripiirien ja Yleisradion maskotti Jari Tervo kannattaa äänestyskopissa demareita. Kekkos-diktatuurista omaksutulla tavalla myös nykyisissä sensuurivirastoissa, mediassa, yliopistoissa ja muissa vallan katakombeissa puolestaan varmistetaan, että ihmiset jatkossakin ”tietävät vain puolet” Jukka Hankamäestä. Painettavaakin olisi, mutta minäpä kun en anna.

5. tammikuuta 2018

HS uutisoi pakolaispolitiikan parannukset manikealaisesti


Helsingin Sanomat julkaisi viime vuoden lopuksi raportin, jonka mukaan ”Välimeren yli Italiaan tulleiden siirtolaisten määrä väheni kolmanneksella vuonna 2017”. Kirjoituksessa todetaan, että Välimerellä kuolleiden kehitysmaalaisten määrä aleni vuonna 2016 menehtyneistä 4 581 ihmisestä 2 833:een vuonna 2017. Kiitokset parin tuhannen ihmisen pelastumisesta kuuluvat Italialle ja Libyalle, jotka pääsivät sopuun ihmissalakuljetuksen torjunnasta.

Lehti teki kuitenkin virheen paheksuessaan sopimusta siitä, että siirtolaiset jäävät jumiin Libyaan. Asiaa näin arvoidessaan Helsingin Sanomat kirjoittautui ihmisoikeusjärjestöinä esiintyvien organisaatioiden taakse. Nähdäkseni merellä hukkuminen ei ole ihmisoikeus.

Libyan rannikkovartiosto on tehnyt aivan oikein estäessään meritaksitoiminnan, sillä ennen rajoitustoimia Välimerellä kuoli noin 300 ihmistä kuukaudessa. Kun rajavalvonta otettiin käyttöön myös lähtömaiden puolella, Välimerellä ei menehtynyt Kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n mukaan yhtään ihmistä laittoman siirtolaisuuden vuoksi kolmeen viikkoon.

Asian ydin on, että kannustaessaan laittomaan siirtolaisuuteen ja ihmissalakuljetukseen ihmisoikeusjärjestöt aiheuttavat pakolaisten kuolemia ja polkevat siten ihmisoikeuksia. Kohtuuden nimissä on parempi, että kehitysmaalaiset jatkavat elämäänsä kurjissa oloissa mutta kuitenkin, kuin että he antautuvat hengenvaaraan paremman elintason toivossa. Pakolaisleirien perustamista lähtömaihin tukee Oxfordin yliopiston professori Paul Collierin kannanotto, jonka mukaan pakolaisten auttaminen heidän kotimaissaan on 135 kertaa tehokkaampaa kuin Eurooppaan tuominen.

Tässä mielessä Helsingin Sanomien paheksunta ihmisvirtojen loppumisesta on täysin perusteetonta. Koska uutisen lähteeksi mainitaan ”HS-Reuters”, on vaikea arvioida, kuka kirjoittaja on näiden näkemysten takana tai mihin mielipiteet perustuvat. Järkeä salakuljetusten puolustelussa ei ole siksikään, että kehitysmaalaisten muuttoliike vaarantaa myös Euroopan sosiaaliset olot ja mullistaa väestörakenteet sekä aiheuttaa poliittista eripuraa. EU:n ulkorajan valvonta on tärkeää, koska tällä tavoin Euroopan etninen muutosprosessi hidastuu.

4. tammikuuta 2018

Kaksinaismoralismista


Kirjoitan tänään kaksinaismoralismista, vaikka minulla ei ole yhtäkään naista. Aiheenani on kylläkin eräs nainen: Laura Huhtasaari ja hänen vaalikampanjansa.

Tässä tulee nyt kaksi esimerkkiä kaksinaismoralismista, jota on kohdistettu häneen. Ensimmäinen esimerkkini koskee väitteitä, joiden mukaan Huhtasaaren vaalitunnus olisi plagioitu. Suomi 100 -juliste ja Huhtasaaren vaalimainonnan graafinen ilme muistuttavat kieltämättä toisiaan, vaikka ne eivät olekaan keskenään sekoitettavissa.

Iltalehden haastattelema entinen professori Tapio Vapaasalo piti Huhtasaaren kampanjajulistetta selvänä plagiaattina, jota se ei ole. – Miksi? Siksi, että plagioimiseen liittyy tahallinen pyrkimys peittää jälkensä ja esittää tuotos omaperäisenä. Sen sijaan Huhtasaaren julisteessa viittauskohde on jätetty selvästi näkyviin ja tulos on etäännytetty referenssikohteesta erilaisilla kirjasimilla ja värisävyllä. Kyseessä ei siis ole plagiointi vaan parodiointi.

Poliittinen lähihistoria tuntee aiheesta myös oikeustapauksen, kun Uuden Suomen entinen kustantaja Niklas Herlin käräjöi Vihreää liittoa vastaan puolueen laitettua vaalijulisteeseensa Uuden Suomen nimen ja vaakunaleijonan. Vaakunaleijonan käyttöoikeudet ovat vapaat, toisin sanoen vaakunaleijonaa saa esittää kuka tahansa suomalaisuuden kunniaa häpäisemättä missä tahansa, eikä käytölle ole muuta sosiaalista rajoitusta kuin joidenkin ahdasmielisten hysteria isänmaallisuuden kasvusta (sisäministeriön ohje tässä).

Mutta lehden nimi puolueen julisteessa oli kyseenalaista ja saattoi herättää epäilyksiä – jos ei plagioinnista – niin tekijänoikeuksista tai tavaramerkin hallinnasta. Yhtä kaikki, tuomioistuin hylkäsi kanteen, koska sama nimi voi viitata eri kohteisiin, kuten lehteen tai poliittisiin toiveisiin uudenlaisesta Suomesta.

Kaksinaismoralismi tuli nyt räikeästi näkyviin niissä vihervasemmistolaisten kannanotoissa, joilla suorasukaisesti käytiin Huhtasaaren kampanjan kimppuun. Niinpä hän teki oikein vastatessaan: ”Älkää olko naurettavia.”

Toinen esimerkkini onkin paljon vakavampi. Laura Huhtasaaren kodin ikkunoita oli äskettäin rikottu, ja hänen kotinsa seiniin oli maalattu vihaa pursuilevia tekstejä, joissa sanaa ”homo” käytettiin haukkumaterminä!

Myös Alexander Stubbin asuntoa vandalisoitiin taannoin hänen toimiessaan valtiovarainministerinä. Pääministeri Juha Sipilä valitti tuolloin Twitterissä, että ”[t]uomitsen VMI Stubbin kotiin kohdistuneen ilkivallan. Meidän demokratiassamme tällaiselle toiminnalle ei ole sijaa.

Perussuomalaisten kansanedustajan Jani Mäkelän tiedustellessa nyt Juha Sipilältä Twitterissä, miksi hän ei pääministerinä tuomitse Huhtasaareen kohdistunutta ilkivaltaa, vastausta ei tullut ollenkaan, mutta Sipilä blokkasi Mäkelän, ja hänen Twitter-tilinsä suljettiin ja seuraaminen estettiin.

Stubbin kohtaamasta vandalismista kirjoitettiin heksametrein lehdistössä, ja tekijät otettiin kiinni sekä tuomittiin. Mutta Huhtasaaren joutumisesta toistuvan väkivallanilmauksen kohteeksi ei ole pidetty vastaavaa porua missään, ja tekijätkin ovat teillä tietymättömillä.

Tämä osoittaa todeksi kansanedustaja Li Anderssonin väitteet siitä, että maassamme on parempaa väkivaltaa, jota pidetään hyväksyttävänä. Tuo hyväksyttävä väkivalta näyttää kohdistuvan median ja poliittisen eliitin siunauksella aina vain perussuomalaisiin, joita ripitetään myös puolueellisilla syytteillä ja oikeudenkäynneillä. Tämä kertoo kaksinaismoralismista ja ylenkatsellisuudesta.

On hyvä muistaa, että Juha Sipilä ja Petteri Orpo juonittelivat perussuomalaiset pois hallituksesta vetoamalla omaan erilaiseen arvopohjaansa. Nyt tiedämme tuon arvopohjan sisällön.

Ehkä onkin jopa niin, että poliittinen vasemmisto edistää myös terrorismia levittävää maahanmuuttoa, sillä muslimiterroristit tekevät äärivasemmiston puolesta samat väkivaltateot, jotka äärivasemmisto, Punainen Armeijakunta ja Baader & Meinhof tekivät ennen. 

1. tammikuuta 2018

Niinistö ei ole osoittanut aktiivista katumista


Tasavallan presidentin tämänvuotisessa uudenvuodenpuheessa kansalaisia kiinnostanee ensisijaisesti se, pitääkö puheen sama mies myös vuoden päästä. Itse kiinnostuin presidentinvaalikampanjoinnista postin mukana tulleen kansanvallan repaleen, eli äänioikeudesta kertovan ilmoituksen, myötä.

Mitään todellista vaalikampanjointia ei nähdä, sillä Sauli Niinistön kannatus näyttää vahvalta. Parlamentaaristen pääpuolueiden ehdokkaiksi on kertynyt pelkkiä rikkalapiopoliitikkoja valtiomiessarjaan kuuluvien haastajien kieltäydyttyä kaukaa viisaasti leikistä. Tai sitten heitä ei kyseisistä puolueista löydy.

Jos kansalaiset haluavat kuitenkin kaksiosaisen vaalin, he voivat taktikoida. Se tapahtuu seuraavasti. Mietitäänpä, miten tilanne muuttuisi, jos Niinistö ei olisikaan jostakin syystä käytettävissä. Kenellä ehdokkaista olisi todelliset mahdollisuudet nousta presidentiksi ja hoitaa virkaa menestyksekkäästi?

Mikäli politiikan nykylinjoista (EU-federalismi, maahanmuutto, rahaunionin pönkittäminen) eri mieltä olevat kansalaiset keskittäisivät äänensä tällaiselle henkilölle, tilanne muuttuisi täysin. Olen varma, että vain yhdellä ehdokkaalla on todelliset mahdollisuudet haastaa Niinistö, ja hän on kokemuksensa, akateemisen statuksensa ja kirjallisen tuotantonsa ansiosta muihin verrattuna täysin ylivoimainen, valtiomiessarjaa.

Henkilövaalin kyseessä ollessa yllätyksiä voi tulla. Niinistöä on helppo kehua pääsarkansa, eli ulkopolitiikan, hyvästä hoidosta. Tosin Venäjä-suhteiden kanssa ei ole kovin vaikeaa saavuttaa menestystä – riittää kunhan pysyy maltillisena eikä salli EU:n painostuksen johtaa Suomen kannalta kurjiin tuloksiin.

Mutta Niinistö on osoittanut täydellistä ymmärtämättömyyttä paheksuessaan työyhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden näennäistä ”työhaluttomuutta”, joka on johtunut suureksi osaksi vain siitä, että töitä ei ole, tai ne ovat epäoikeudenmukaisin keinoin päätyneet vierasperäisille. Pääsyy on ollut siinä, että kaikkea arvotuotantoa ei voida organisoida palkkatyöksi tai yrittäjätoiminnaksi.

Pitäisikö siis taide ja tiedekin lopettaa, kun suuri osa kyseisestä työstä tehdään käytännössä työyhteiskunnan ulkopuolella? Ideologinen olisi sellainen työyhteiskunta itse, eikä kyse ole mistään ”ideologisesta työttömyydestä”, kuten muutamat työpolitiikan uhreiksi joutuneet ovat antautuneet sanomaan omissa itsemäärittelyn vaikeuksissaan.

Tämä on hyvä muistaa myös puhuttaessa työttömyysturvan aktiivimallista: on posketonta populismia patistella ihmisiä töihin, joita ei ole. Rankaiseminen tekisi uhreista syyllisiä, sillä ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät (aiheesta tässä).

Korjaamista olisi työväen presidentillä myös moralistisissa kannoissaan, joista kertoi vuoden 2013 puhe ”oleskeluyhteiskunnasta”. Ripitys toi mieleen ruoskan, ja avasin asiaa tässä ja tässä kirjoituksessani. Siitä, miksi ”arvojohtaminen” on asenteellista ja vaarallista, kirjoitin jo edellisten presidentinvaalien yhteydessä tässä.

Niinistö ei ole myöskään osoittanut aktiivista katumista sen johdosta, että hän oli ministerinä johtamassa Suomea euron jäseneksi. Siinä mielessä hän on monia taloustieteilijöitä jäljessä, sillä melkein kaikki alkavat oikealta vasemmalle, Korkmanista ja Kanniaisesta Haaparantaan ja Jänttiin, tunnustaa, että euroon liittyminen oli virhe. Itse olen ollut tätä mieltä alun perinkin. Paavo Väyrynen on ollut oikeassa lähes kaikessa EU-kritiikissään ja rahaunionia koskevassa arvostelussaan, jota tosin rasittaa hieman se, ettei hänkään ollut täysin viaton, kun Suomea liitettiin Euroopan unioniin.

Ainakaan Nato-kanta ei luo eroa pääehdokkaiden välille, sillä Niinistö on taktisesti päättänyt, ettei kansalaisia kuumottavalla asialla kannata kilpailla. ”Nato-optiossa” roikutaan yhteen ääneen kiinni, vaikka se ei takaa yhtään mitään, ja ”Suomen Nato-kannasta” on tullut pelkkä modus operandi: ulkopolitiikan vaihteleva väline. Uskotellaan, että asema jätti junan, vaikka juna jätti aseman.

Presidentin tilannetta helpottaa, että hän ei päättäisi asiasta suinkaan yksin. Mutta ei päättäisi kansakaan, sillä kansanäänestystä ei Natosta ole missään maassa järjestetty asian agitaatiolle alttiuden vuoksi. Suomen Nato-kanta ja hakemuksen päivämäärä jätetään näköjään hyökkääjän päätettäväksi. Tämä zen-buddhalainen puolustuspolitiikka on alistuvaa mutta omalla tavallaan ovelaa ja toimivaa.

31. joulukuuta 2017

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?


Tässä vuoden lopuksi julkaisemassani kirjoituksessa analysoin tuloksia pitkään jatkuneesta tutkimusblogitoiminnastani, jossa olen tarkastellut tieteen, median ja politiikan suhteita kriittisesti. Koetan vastata ajankohtaisiin kysymyksiin valtamedian ja valhemedian luonteesta, populismista ja siitä, miten nämä ilmiöt liittyvät toisiinsa mediassa ja tieteessä. Näkökulmani poikkeaa valtavirrasta, ja metodinani olen soveltanut keskustelevan filosofian menetelmäkalustoa ja tutkimuksellista asennetta, jonka olen esittänyt teoksessani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka.

Niin sanotun vaihtoehtoisen median ja valtavirtaa edustavan perinteisen median välinen kamppailu on ohjannut pohtimaan myös tieteellisen julkaisemisen luonnetta. Valheelliseksi mediaksi on paljastunut valtamediaksi sanottu perinteinen media.

Tätä kuvaa se, että vaihtoehtoista mediaa ei olisi alun perin syntynytkään, ellei sille olisi ollut tilaa ja tarvetta informaatiotyhjiön täyttäjänä ja julkaisukanavana aineistolle, josta valtamedia vaikenee tai jonka aihepiiriin kuuluvia asioita se vääristelee. Vaihtoehtoinen uusmedia syntyi, koska yleisöt eivät kestäneet valheellisuutta, salailua, peittelyä ja ongelmien kaunistelua, ja tarvittiin kanavia, joiden kautta todellisuus on päässyt esiin.

Syinä perinteisen median alennustilaan ovat maahanmuutto ja monikulttuurisuus. Niiden aiheuttamat ongelmat ovat vaatineet perinnemedialta poliittista korrektiutta, ”yhteiskuntavastuuta” ja sen mukaista agendajournalismia, jonka tendenssimäisyyttä kuvataan pilkkanimityksillä ”sananvastuu” ja ”vastuuvalhe”. Valitettavasti nämä termit eivät ole fiktioita eivätkä parodian muotoja.

Valtamedia on pimittänyt ja esittänyt ”muunneltua totuutta” etenkin maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvistä ilmiöistä. Näin se on menetellyt häveliäisyyden ja vieraskoreuden vuoksi, mikä on tehnyt monien mediatalojen, etunenässä Sanomien ja Yleisradion, toiminnasta läpinäkyvän ideologista.

Esimerkkinä voin mainita parin päivän takaisen Helsingin Sanomien jutun ”Trumpin vastainen vasemmistoliike on kasvanut dramaattisesti – HS vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”. Lehden mukaan ”Trump ajaa vasemmistoa yhteen”, vaikka tosiasiassa Hillary Clintonin tappiosta katkeroituneet kaunaiset kommunistit eivät vain ole vieläkään kyenneet nielemään vaalitappiotaan, ja yhteen vasemmistolaiset ovat kerääntyneet pimeiden motiiviensa vuoksi ihan itse.

Asiasta todistaa median liittoutuminen vasemmiston puolelle. Jo vaaleissa Trumpin oppositioksi ilmoittautui lähes yksimielisesti media. Epäkriittiseen sävyyn kirjoitettu Hesarin juttu kertoo kaiken olennaisen sikäli, että sen kautta välittyy, kuinka poliittinen valta on medioitunut ja media valtapolitisoitunut. Vasemmisto hakee tukea mediasta, ja media tekee vasemmiston agendalle myönteisiä ja sitä vahvistavia juttuja, joissa suunnitellaan jopa vallankumousta. Valtamedia ei pyri enää toimimaan tiedotusvälineenä vaan politiikan uustaistolaisena kätyrinä ja konfliktien osapuolena, joka suoltaa yleisöjä halveksuvaa tendenssijournalistiikkaa. Myös julkisuutta sinänsä jaetaan puolueellisesti.

Asenteiden muokkaaminen ja yleisöihin kohdistuva mielipiteiden manipulaatio ei ole kuitenkaan toiminut valtamedian toivomalla tavalla, mistä vaihtoehtoisen median esiinnousu antaa tehokkaan näytön. Olen käsitellyt asiaa useissa tämän blogin kirjoituksissani ja kokoelmissani, joiden esipuheisiin ja loppuyhteenvetoihin olen kirjannut tulokseni tästä medioiden maailmassa liikkuvasta tutkimustoiminnastani.

Valehtelu ja totuuden julistaminen ovat vallan käytön tunnusmerkkejä

Valtamedian paljastuminen valheelliseksi on suora seuraus siitä, että vallan käyttö ja valtavirtaan kuuluminen ovat ylipäänsä mahdollisia vain valheellisuuden tuella. Valehtelu on vallan käytön väline ja ominaisuus, ja valheet sisältyvät vallan olemukseen. Valtaa ei nimittäin ole ilman valehtelua, joten valhemedia ja valtamedia ovat synonyymejä ja liittyvät yhteen.

Tässä valossa perinteinen valtamedia on ajautunut varsinaisen valhemedian asemaan. Vallassa oleva valtavirran media valehtelee myös roolinsa syyttäessään kilpailevaa vaihtoehtoista uusmediaa ”valheellisuudesta” ja julistaessaan itsensä yhteiskunnallisen totuuden lipunkantajaksi. Valehtelua esiintyykin yleensä juuri siellä, missä sitä ei myönnetä olevan, sillä valehtelun olemukseen sisältyy pyrkimys salata valheiden oma valheellinen status. Niinpä jo valheellisuuden kiistämistä ja toisten syyttelyä voidaan pitää merkkinä valheiden olemassaolosta.

Hullunkurista valheita koskevissa ajojahdeissa on, että valheiden metsästäminen luo käsitteellisen oppositionsa, eli totuuden vaatimuksen. Se vasta valheellisuuteen johtaakin, sillä mielipiteiden ja tulkintojen varaisissa yhteiskunnallisissa asioissa ei välttämättä ole mitään totuutta, ja totuuden kaipuu kertoo halusta omistaa totuus ja sitä kautta totalitarismista.

Oireellisia ovat vasemmiston ajatuspajoissa luodut ja mediatutkimukseen keinotekoisesti liitetyt käsitteet, kuten ’vihapuhe’, ’maalittaminen’ ja ’totuuden jälkeinen aika’. ”Vihapuheeksi” on yritetty lavastaa melkein mikä tahansa mielipiteiden ilmaus, josta kommentoija on eri mieltä. ”Maalittaminen” on ollut valtamedian pyrkimystä luoda sisäsyntyisille ja ideologisperäisille aggressioilleen kohteita, joita se murjoo vailla perusteita, ivaa sekä nälvii. Projisoinnin kohteina ovat olleet tyypillisesti Perussuomalaiset ja ”äärioikeisto”, kun taas äärivasemmistoa ei sanota äärivasemmistoksi vaan ”aktivisteiksi” (kuten Helsingin Sanomien edellä viitatussa jutussa). Valittaminen ”totuuden jälkeiseen aikaan” astumisesta on surkuhupaisa, sillä ilmaus uskottelee, että joskus aiemmin totuus muka tiedettiin. Nyt, kun todellisuuden tapahtumista puhutaankin vapaasti internetissä, valtamedian faktat tarkistavaa Pravdaa ei enää ole kommunistien kauhuksi.

”Valhemediaksi” pyritään leimaamaan ja maalittamaan maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja feminismiä koskeva ansaittu arvostelu ja tavat, joilla näiden tendenssien edustajat ovat saattaneet itsensä naurunalaisiksi. Mutta valhemediana ei ole pidetty viihteen ja tiedotusvälineiden valtavirtaa, esimerkiksi TV-kanavia, kuten National Geographic, Fox, Jim tai Sub, joilta tulee jatkuvasti aivan kummallisia, ihmisten harhoja ja pseudotiedettä hyödyntäviä, ohjelmia.

Esimerkkeinä toimikoot ”United States of Paranoia”, ”Nasan salaiset kansiot”, ”Salaliittoteoriat Jesse Venturan johdolla” ja ne monet puolueellisia historiantodistuksia levittävät näennäisdokumentit, kuten ”Natsien jättiläismäiset rakennusurakat”, joiden tehtävänä on pitää yllä jatkuvaa natsitraumaa nykyisen maahanmuuton edistämiseksi ja kansallismielisen vastarinnan nujertamiseksi. Ilmiö kertoo valtavirran viestinnän muuttumisesta halpahintaiseksi lifestyle-journalistiikaksi, joka on todellinen populismin runsaudensarvi.

”Valhemediaksi” tai ”populismiksi” on nimitetty ansaittua maahanmuuttokritiikkiä ja EU:n arvostelua esittäneitä kanavia ja lähteitä, vaikka näköala valheiden suolle ja populismin avaruuteen avautuu maailmanlaajuisten satelliittikanavien suoltamasta disinformaatiosta ja pseudotieteestä, jota tuodaan jatkuvasti silmiemme eteen 24 tuntia vuorokaudessa. Myös tämä osoittaa, miksi niin sanottu valtamedia on itse se varsinainen valemedia.

Tieteen valtamedioiden vertaisarviot perustuvat vallan käyttöön

Valtavirran mediatalot ovat tietoisesti ja tarkoituksellisesti pyrkineet muokkaamaan yleisöjen asenteita ja manipuloimaan mielipiteitä, mistä antaa kuvaa tiedotus- ja toitotusalalla yleisesti hyväksytty käsite ”lehden linja”. Tämä on hyväksytty viestinnän tutkimuksessa vastalauseitta, ja se osoittaa myös tieteinä esiintyvien disipliinien alttiutta ideologisoitumiselle.

Paradoksaalista on, että valhemedian käsite on lähtöisin valtamedialta, jonka lasitaloista alettiin kivittää valtamedioiden rinnalle noussutta julkaisutoimintaa. Valppaiden kansalaisten perustamien vastarinta- ja vaihtoehtomedioiden toiminta on paljastanut niin sanotun valtavirtamedian läpikotaisin valheelliseksi.

Kun valtamedian asema totuuden kertojana ja yhteiskunnallisen todellisuuden välittäjänä on tällä tavoin räjäytetty, tämä on relativoinut myös tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyvän totuususkomuksen. Tieteellinen julkaiseminen ei olennaisesti poikkea muun median toiminnasta. Erityisesti tämä on koetellut pyhinä pidettyjä vertaisarvioinnin ja kansainvälisyyden periaatteita.

Kaikki tieteenharjoittajat tuntevat vertaisarviointikäytännön valheellisuuden, sillä referéet eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää vaikka kuinka kovaa ja mielivaltaisesti – ja vieläpä anonyymisti: rullakardiinien ja salusiinien takaa. Tiedekunnat ja yliopistot tilaavat lausunnot tahallisesti ystäviltä, jos ne haluavat myönteisen tuloksen, ja vihollisilta, mikäli tulokseksi halutaan hylsy.

Kansainvälisyyden eli internationalismin (tuttavallisesti vain internatsismin) periaatetta puolestaan noudatellaan puolueellisuuden välttämiseksi, mutta käytännössä tämä defensiivisyys tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Lausunnot tilataan kaukaa ulkomailta, jotta asiantuntijat eivät tuntisi arvioitavaa henkilökohtaisesti. Tällöin he eivät yleensä tunne hänen asiaansakaan, eivät keskustelun kontekstia eivätkä mitään. Valokaapeleita kiitävien juorujen vuoksi asia yleensä kuitenkin ”tunnetaan”. Tiedeyhteisön valheellisuus on niin infantiilia, että se tuo elävästi mieleen Neuvostoliiton valtamedian, joka aina tarkisti faktat, ja sellaisena se mädättää myös totuutta varjelevan tiedeyhteisön toimintaa.

Tieteen valtamedioiden puolueellisuus ja sensuuri on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Näin voitaisiin tuottaa ihastuttavia kompromisseja, mutta kukaan ei voisi edustaa näkemyksiään vilpittömästi, mikä johtaisi persoonan riistoon. Politiikka, jossa puolueellisuus tunnustetaan suoraan, on rehellisempi totuuden tavoittelun foorumi kuin tiede, jossa puolueellisuus pyritään salaamaan ja jossa myös sensuuri on systematisoitua.

Asia on tiedeyhteisölle niin kivulias, että se pyrkii entistä raivokkaammin puskuroimaan totuuden omiin kaappeihinsa. Tämä tapahtuu julkaisupoliittisia normiruuveja kiristelemällä, mistä merkin antaa pyrkimys sitoa julkaisujen relevanssi Tieteellisten seurojen valtuuskunnan julkaisufoorumiluokitukseen. Se vastaa pahan maineen saanutta Julkisen sanan neuvostoa. Tutkimusten arvostaminen sillä perusteella, minkä kustantajan paperille julkaisu on painettu, on yhtä hullunkurista kuin ihmisten arvioiminen heidän vaatteidensa perusteella. Todellisuudessa suuri osa kaikesta merkittävästä tieteestä ja filosofiasta on esitetty kontrollista huolimatta eikä ole ansiokasta kontrollin vuoksi.

”Objektiivista totuutta” tavoitteleva tieto- ja totuuskäsitys on kotoisin luonnontieteistä, joissa pitää edellyttää joitakin varmoina pidettyjä tietoja tai tosiasioita, tai muutoin joku kuolee. Mutta tulkintatieteissä tieteisuskoisuus antaa näytön vain tieteisuskovaisten ammattitaidottomuudesta. Sen tuloksena humanistiset ja yhteiskuntatieteet eivät tule entistä objektiivisemmiksi, vaan ne alkavat muistuttaa totuuden käsitteen metafyysistä lähtökohtaa: uskontoa.

Tiede reagoi valheellisuuteen akateemisella vartilla

Kun suorapuheisuus on levinnyt vaihtoehtoisen uusmedian ja valheelliseksi osoittautuneen perinnemedian välisestä kiistelystä myös tiedeyhteisöön, se on auttanut yhteiskuntatieteilijöitä, humanisteja ja filosofeja takaisin selkeän ajattelun ja ilmaisun linjoille.

Kirjoitin jo 2000-luvun alussa tavasta, jolla seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkiminen lähti lentoon ja katosi omalle kiertoradalleen. Queer-teoreettiset feministit koettivat käydä poliittista kamppailua omien päämääriensä ja transgenderismin oikeuttamiseksi kiistämällä kaksiarvoisen sukupuolieron, joka perustuu miesten ja naisten genitaalien eroon. He koettivat häivyttää kehoon, ruumiiseen ja lihaan sidotun empiirisen sukupuolen omaan sanakohinaansa, jossa sukupuoli määriteltiin eleiksi, tyyleiksi, diskursseiksi tai ”kudelmiksi”.

Kritisoituani asiaa filosofisessa Niin & Näin -lehdessä sain tietenkin seksuaalivähemmistötutkijoiden ja feministien vesikauhuiset vaahdot päälleni, mutta kukaan ei voinut väittää, että olisin ollut väärässä.

Eräinä syinä mielipiteiden kärjistymiseen ovat olleet postmodernismin, jälkistrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktion tapaiset irrationaaliset ajatussuunnat, jotka ovat pyrkineet kaiken olemusajattelun ja ontologian kieltämiseen. Menetetyiksi on tuomittu yhtä hyvin kansallisvaltiot, kehollinen kaksiarvoinen sukupuoliero kuin kaikki muukin aineellinen, mukaan lukien valtioiden varallisuus. Kysymyksessä on olevaisen maailman kieltäminen, jota jo Martin Heidegger arvosteli kirjoituksissaan.

Ei ihme, että tätä valheellisuutta vastaan on lopultakin nousemassa vastareaktio. Tulkitsen nykyistä mielipideympäristön klusteroitumista, polarisaatiota ja kärjistymistä seuraukseksi älyn rappiosta, jonka vallitessa irrationalismi ja vasemmiston huvitteluliberaalit poliittiset näkemykset ovat saaneet jalansijaa länsimaissa.

Uusmedia ei ole populismin syy vaan reaktio maahanmuuttoon ja EU-populismiin

Todellisuudentajuista ajattelua poliittinen vihervasemmisto nimittää nykyisin ”populismiksi”. Tosiasiassa populismi merkitsee pragmaattista ja opportunistista katsantokantaa, jonka mukaan mikä tahansa argumentti voidaan hyväksyä, mikäli se tuo kannatusta. Juuri tätä tuo poliittisesti motivoitu tutkimus on itse harjoittanut empiirisen havaintotodistelun tappioksi. Politiikassa populismia ei ole edustanut esimerkiksi perussuomalaisuus, sillä perussuomalaisilla on ollut hyvinkin selkeitä periaatteita, joista puolue on pitänyt kiinni.

”Populismiksi” arvostellaan nykyisin myös kaikkea internationalististen tendenssien kritisoimista. Siitä syytetään tutkimusta, jossa arvostellaan työperäistä väestöjen liikehdintää tai pakolaisuuden ja turvapaikan etsinnän verukkeella maahan saapuvaa haittamaahanmuuttoa sekä kantaväestöjen orjuuttamista palvelemaan vierasperäisiä. Maahanmuuttokritiikkiä esittävien tutkimuksia kieltäydytään julkaisemasta kansainvälisissä vertaisarvioinneissa, sillä kansainväliseksi vertaisarvioitsijaksi voi päätyä vain omaksumalla internatsistiset periaatteet ja monikulttuurisuuden ideologian. Sen mukaan kansainvälisyys ja maahanmuutto ovat kyseenalaistettaviksi sopimattomia itseisarvoja (joita ne eivät missään tapauksessa ole).

Muutamat yliopistojen ruokkimat pullasorsat pyrkivät uskottelemaan, että laiton maahanmuutto on ihmisarvo ja subjektiivinen oikeus, vaikka kyseessä olisi vain paremman elintason tavoittelu, kulttuurivalloitus tai väestöjen vaihto länsimaissa, niin kuin eräskin ansioitunut professori sanoi.

Tieteen pyhiä lehmiä ovat myös EU:n integraatio ja rahaliitto, joita pyritään tukemaan tai joita arvostellaan enintään siinä laajuudessa, mikä vielä tukee horjuvien rakennelmien uskottavuutta. Mutta niitäkään ei kritisoida niiden ansaitsemassa mittakaavassa. Mikäli niin tehdään, ongelmista syytetään mystisesti etenevää ”globalisaatiota”. Se puolestaan esitetään hämäränä ja deterministisenä luonnonvoimana, jolle ei muka voida mitään poliittisilla valinnoilla.

Globalisaatiota kritisovat vasemmistolaiset unohtavat aktiivisesti, että myös maahanmuutto on globalisaation ei-toivottu sivuseuraus. He pyrkivät peittämään sen, että kansallisvaltiot ja kansojen itsemääräämisoikeus ovat hyvinvointivaltioiden edellytyksiä, ja syyttävät kansallisvaltioiden raunioittamisesta ”kapitalismia”. Tosiasiassa syy on vasemmiston ja porvariston yhdessä Eurooppaan luoman unionimuodostelman, jonka vuoksi kansakunnat eivät voi päättää asioistaan itse.

Narraava narraatio ei ole eeppistä eettisyyttä

Median ja tieteen valtavirtoja yhdistää niiden vihervasemmistolainen ja feministinen tausta, joka on perua 1970-luvun politisoituneesta yhteiskuntatatieteestä ja ”tieteellisestä sosialismista”. Sen sisäiset kriitikot tuomittiin ”toisinajattelijoina”, ja ulkopuoliset tieteenharjoittajat julistettiin ”harhaoppisiksi”. Tieteen politrukit ovat vuosien saatossa auttaneet omat kellokkaansa tieteelliselle uralle, ja sillä tavoin puoluepoliittinen toiminta jatkuu yliopistoissa edelleen myös kymmenien vuosien viiveellä.

Median ja tieteen valtavirrat elävät symbioosissa. Olen osoittanut median, tieteen ja politiikan tutkimusblogissani perusteellisesti sen, millä tavoin valtamedian ja tieteen toimijat pönkittävät ja vahvistavat toisiaan ja luovat toisilleen uraa. Helsingin Sanomat, Yleisradio ja muu valtamedia tarjoavat avokätisesti esiintymislavan ja palstatilaa tieteilijöille, jotka tukevat toimittajien poliittista kantaa.

Tämä on ymmärrettävää, sillä sekä toimittajat että tieteilijät halusivat jo opinnot aloittaessaan enemmänkin parantaa maailmaa kuin tutkia kriittisesti todellisuutta ja välittää siitä todenperäistä tietoa. Myös tieteenharjoittajat pyrkivät medioitumaan poliitikkojen tavoin, koska se tuo tieteilijöille valtaa. Toimittajat puolestaan medioivat oman poliittisen valtansa suosimalla tiettyjä tieteenharjoittajia ja hakemalla heiltä tukea unelmiensa höyryttämiseen kuplien täytteeksi.

Valt. tri Jussi Westinen osoitti jokin aika sitten tutkimusryhmänsä kanssa, että yhteiskuntatieteiden opiskelija-aines on läpikotaisin vihervasemmistolaisen paradigman vankina. Tiedetoimittaja Marko Hamilo julkaisi samoihin aikoihin kirjan, jossa hän paljasti osan valtamedian ennakkoluuloista ja harhoista.

Myös yhdysvaltalaisopiskelijoiden asennemaailma suuntautuu voimakkaasti vasemmalle. Kalifornian yliopistossa (UCLA) tehdyn tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia yhdysvaltalaisista yliopisto-opiskelijoista identifioi itsensä äärivasemmistolaisiksi tai liberaaleiksi, kun äärioikeistolaisiksi tai konservatiiveiksi ilmoittautui vain 12,8 prosenttia.

Cambridgen yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa puolestaan verrattiin demokraatteja ja republikaaneja kannattavien edustussuhteita yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Demokraattien ylivoima antropologiassa ja sosiologiassa oli peräti 21,5-kertainen. Historiassa sekä poliittisessa ja oikeusfilosofiassa kerroin putosi hieman alle kymmeneen. Politiikan tutkimuksessa se oli hieman yli viisi ja taloustieteessä 2,9 demokraattien hyväksi. Tämä ei kerro demokraattien etevyydestä tieteenharjoittajina vaan henkilövalintojen ja asenteiden puolueellisuudesta, mahdollisesti myös yhteiskuntatieteilijöiden helmasynnistä: idealismista.

Samanlainen tutkimus pitäisi tehdä yliopistoihin palkattujen tutkijoiden ja opettajien poliittisista sitoumuksista ja orientaatiosta Suomessa. Ehkä tutkimusta ei ole tehty siksi, että se on kaikille selvää muutenkin.

Sceptic Magazinen julkaisija Michael Shermer kirjoitti erinomaisessa ja lukemisen arvoisessa artikkelissaan, millä tavoin poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään peittämään se, ettei omiin oloihin vetäytyminen johdu feminismin kriitikoiden vihamielisyyksistä. Siitä vaietaan, että pakeneminen johtuu pakolaisten Eurooppaan tuomasta ahdistelusta.

Defensiivisyys kertoo suojiin kaivautujien omasta passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa pätevimmille, pitäisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään olemusajatteluna ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä. Kun akateemisen sananvapauden romuttaminen on mennyt noin kieroksi, kyse on vihervasemmiston kroonisesti potemasta vainoharhaisuudesta. Tämä merkitsee, että vihervasemmisto ja feminisit eivät voi oppia mitään, sillä he eivät salli käsitystensä kyseenalaistamista.

Tämä osoittaa myös, että vihervasemmistolainen ja naistutkimuksellinen huuhaa ei sovi yhteen todellisen elämän kanssa, ja siksi sen ainoa toivo on pysyä seminaarien seinien sisäpuolella samanmielisten kanssa keskustellen, jotta valheet ja virheelliset teoriat eivät paljastuisi ja rahoituksen virta ei katkeaisi. Tämän mukaan feminismi on oikeaa ja korkeatasoista tiedettä, jota ei kannata yrittää syöttää rahvaalle, sillä kukaan muu kuin feministi ei voi ymmärtää sen nerokkuutta.

Pahiten tieteen ja median vispilänkauppa käy nykyisin ilmi yliopistollisten toimintaresurssien jaosta. Tehtävien, rahojen ja esiintymislavojen kasaamisessa vihervasemmistolle näkyy noidankehä, jossa kuusikymmentälukulaiset kaviaarikommunistit, shamppanjasosialistit ja muut punaporvarit uusintavat tutkijakunnan ja takaavat omien paradigmojensa jatkumisen akateemisten suojatyöpaikkojen bunkkereissa. Valheellisuuden perussyy on ihmisissä ja rekrytoinneissa. Yliopistoihin on valittu kyvyttömät professorit, aivan niin kuin poliittisiksi edustajiksi on nimitetty mitättömät ja kelvottomat poliitikot. Jacques Mallet du Panin sanoin: ”Vallankumous syö omat lapsensa.”

Blogini lukijoista moni on voinut löytää itsensä useamman kerran mainittuna, mikä saattaa kiinnostaa, jos oma nimi on se tärkein. Koska arvosteluni valtamediaa, tiedejulkaisemisen periaatteita ja tiedepolitiikkaa kohtaan on osoittautunut julkisissa keskusteluissa vastaansanomattomaksi, on vihervasemmistolainen poliittinen ja tieteellinen media pyrkinyt vaikenemaan niin olemassaolostani kuin toiminnastanikin täydellisesti ja sulkemaan kirjoittajan kaikin keinoin yliopistoyhteisön ulkopuolelle.

Alain de Benoistin sanoin: ”Ihmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta saa saman hyödyn kuin oikeastakin salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.” (Gemeinschaft and Gesellschaft – A Sociological view of the decay of modern society, 1994). Kiitos kuitenkin, sillä mistään ei ole niin lyhyt matka julkisuuden valokeilaan kuin marginaalista.

30. joulukuuta 2017

Vihervasemmiston vihapuhealusta: Hikipedia


Vihervasemmistolla on vakava vihanhallintaongelma. Tarkoitan heidän vihaansa suomalaista Suomea puolustavia ihmisiä kohtaan. Vihervasemmisto ja feministit pyrkivät leimaamaan ”vihapuheeksi” kaiken, mikä ei suhtaudu palvovasti heidän piehtarointiinsa omassa itseihailussaan, ja aloittavat äänekkään rääkymisen, mikäli kohtaavat vähäistäkin arvostelua.

Samanaikaisesti, kun vihervasemmisto ja feministit syyttelevät kansallismielisiä ihmisiä Facebookissa, Twitterissä ja muualla mikrotason kanssakäymisessä esitetystä arvostelusta, he pidättävät itselleen mahdollisuuden herjata ja solvata ihmisiä eräillä muilla internetin vihapuhefoorumeilla.

Vihervasemmiston keskeisimpiä vihapuhealustoja on internetsivusto Hikipedia, joka pyrkii näyttäytymään muka-parodisena versiona tietosanakirja Wikipediasta.

Viranomaiset eivät puutu Hikipediassa esitettyyn disinformaatioon, vaikka siellä julkaistut  kunnianloukkaukset eivät ole pelkkiä irrallisia tai satunnaisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa esitettyjä mainintoja. Sen sijaan ne ovat julkisia ja pitkäaikaisesti esille asetettuja kannanottoja, jotka on esitetty tahallisena yrityksenä harhauttaa sivullisia ja antaa vääristelty kuva Hikipedian sivustolle vastoin omaa suostumustaan kytketyistä ihmisistä.

Hikipedian pseudoartikkeleissa annetaan harhaanjohtava ja asioita mielivaltaisesti yhdistelevä kuva monista henkilöistä ja heidän ajattelustaan, toiminnastaan ja ominaisuuksistaan. Hikipediaan poimitut kuvat ovat varastetut muista yhteyksistä, ja niiden uudelleen julkaiseminen Hikipedia-sivustolla rikkoo tekijänoikeuslainsäädäntöä sekä yksityisyydensuojaa. Kuva- ja muuta aineistoa on vandalisoitu respektio-oikeuksien vastaisesti.

Hikipediassa esitetyllä kirjoittelulla vahingoitetaan ihmisten asemaa ja mainetta tavalla, joka voi haitata elinkeinon tai ammatin harjoittamista ja täyttää siten rikoslaissa mainitut kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

Vasemmiston harjoittamaa terroria

Hikipediassa näyttävät herjan heiton kohteina olevan erityisesti ei-vasemmistolaisina pidetyt henkilöt. Ylläpitäjien ja kirjoittajien oma sitoutuminen sosialistis-anarkistiseen rabulismiin ei kuitenkaan muodosta sellaista veruketta, joka oikeuttaisi loanheiton tai suojaisi heitä itseään oikeudellisilta vastatoimilta.

Solvauksissa ylitetään hyvän maun rajat, eikä asiaan liittyvää pahanilkisyyttä voida tunnistaa huumoriksi tai katsoa läpi sormien. Tekstit ovat ilmeisesti joidenkin yhteiskuntanäkemykseltään täysin eri linjoilla olevien anarkistien hyökkäyksiä, joiden kohteena on asioiden sijasta ihmisten persoona ja välineenä argumenttien sijasta rähjäinen ja reuhaava mudanheitto.

Hikipedian kirjoittajat ja ylläpitäjät pyrkivät suojautumaan esiintymällä anonyymisti, ja siten he paljastavat rääväsuisen nilkkimäisyytensä. Hikipedian kirjoittajatahot ovat todennäköisesti joitakin psykopatologista tuhrimisvimmaa potevia ja passiivis-aggressiivisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä henkilöitä. Mentaalihygienian ongelmat eivät kuitenkaan luo heidän rikoksilleen oikeutusta eivätkä tuota heille syyntakeettomuutta. Tyhmyys ei vapauta syyllisyydestä, niin kuin syyllisyyskään ei vapauta tyhmyydestä.

Hikipediassa harjoitettua maineen mustamaalausta yritetään toteuttaa ”huumorin” varjolla, vaikka tarkoituksena on maineen tahallinen pilaaminen. Rikosten vaikuttavuutta syventää, että sivusto on kaikkien ihmisten vapaasti internetistä luettavissa.

Vaikka uhrit eivät itse suhtautuisikaan kyseiseen töhertelyyn tosikkomaisesti, kolmannet osapuolet, eli kirjoitusten lukijat, voivat erehtyä pitämään niissä esitettyjä väitteitä todenperäisinä kuvauksina solvatuista ihmisistä. Loukkauksia, henkistä väkivaltaa ja vahingontekoa on harjoitettu näennäisen ”leikinlaskun” takaa, vaikka tosiasiassa kyseessä on tahallinen maineen töhriminen, jonka tuloksena syntyy työelämässä, liike-elämässä, tieteessä ja julkisessa sekä poliittisessa toiminnassa vahingollista disinformaatiota. Tämä taas merkitsee, että haitanteko on otettava vakavasti.

Vandalismi koetetaan verhota Hikipediassa ”satiirin” tavoittelun kaapuun, mutta tosiasiassa kyseessä ei ole sen enempää satiiri, ironia, parodia kuin sarkasmikaan, vaan tahallisen ilkeämielinen ja vahingoittamistarkoituksessa esitetty maineenpilaamiskampanjointi, jota koetetaan oikeuttaa ”huumorin” verukkeella. Tarkoituksena lienee haitata toisten ihmisten elämää tai uraa savuverhon takaa esitetyllä vihakampanjalla. Sivusto käy esimerkkitapaukseksi uustaistolaisten ja punakaartilaisten rabulismista ja tihutyöstä, informaatiosodasta ja nettiterrorista.

Hikipedia pitäisi sulkea vihapuheen levittämisen vuoksi

Se, että tekstin kirjoittajat kuvittelevat olevansa humoristisempia kuin vitsailun kohteet tai lukeva yleisö, ei riitä oikeuttamaan julkista solvausta. Kirjoitusten epäasiallista argumentaatiota on usein koetettu oikeuttaa sillä, että kohteena oleva henkilö on esiintynyt sananvapauden puolustajana. Sananvapaus ei kuitenkaan oikeuta väärän tiedon levittämistä eikä mielikuvaterroria.

Kehotan kaikkia Hikipediassa nälvimisen, henkisen väkivallan tai terrorin kohteeksi joutuneita tekemään tutkintapyynnön tai rikosilmoituksen poliisille kunnianloukkauksesta tai, mikäli viranomainen ei asiaan puutu, ajamaan Hikipediaa vastaan kannetta oikeudessa. Kehotan esittämään vahingonkorvausvaatimuksen rangaistusvaatimuksen yhteydessä.

Samalla kannattaa tehdä eurooppalaisen tietosuojalain ja tietosuojavaltuutetun päätöksen mukainen poistopyyntö Googlelle koskien hakutuloksia, joissa oma nimi ja henkilöllisyys yhdistetään virheellisesti ja vahingollisesti täysin perättömiin asiayhteyksiin Hikipedian sivustoilla.

Kaikki Hikipediassa pahoinpidellyt ihmiset eivät ole sellaisia julkisuuden henkilöitä, jotka olisivat omasta aloitteestaan asettautuneet julkisen arvostelun kohteeksi, vaan yksityishenkilöitä, joten kirjoittelun lopettamista voi vaatia myös yksityisyydensuojan perusteella.

Yksityisyydensuoja on toki myös julkisuuden henkilöillä, ja etenkin näin on, mikäli julkisuus on asiantuntijajulkisuutta, eikä siihen liity sellaista vallankäyttäjän roolia tai asemaa, joka voisi luoda velvollisuuden suostua ankaran arvostelun tai henkilökohtaisesti loukkaavan kirjoittelun kohteeksi. Hikipediassa esitettyä nälvimistä ei voida perustella myöskään millään tieteellä, vaan esitettyjen kannanottojen kärkevyys on perustunut pelkkään vahingoittamisen haluun.

Se, että kirjoittelun kohteena olevan henkilön yhteiskunnalliset ja tieteelliset mielipiteet ovat olleet Hikipedian kirjoittaville epämieluisia, ei oikeuta persoonaan kohdistuvaa vandalismia.

29. joulukuuta 2017

Keppimiehen kauppaketju sensuroi moraalipaniikissa tähtipojat


Mediassa on mesottu siitä, kuinka muuan turkkilainen kurdityttö painosti Twitterissä tavarataloketju Stockmannia poistamaan mainosvideonsa, jossa henkilökunta esitti Tiernapoikia (ruots. Strjärngossen). Siis viatonta 1600-luvulta kotoisin olevaa joulunäytelmää, joka yleistyi etenkin Pohjois-Pohjanmaalla 1880-luvulla.

Kasvojen mustaaminen riitti nyt aiheuttamaan some-pöyristymisen, jonka tuloksena vähittäiskauppa heittäytyi kontalleen ja sensuroi itseään sekä suomalaista kulttuuriperinnettä.

Minun ei tule ikävä Tiernapoikia, sillä esitys koostuu infantiilista määkimisestä, jota on lähes sietämätöntä katsella ja kuunnella. – Mutta. Sensuurilla sinänsä on syvällisempää merkitystä.

Vierasperäisten ulkomaalaistahojen vaatima kotimaisten perinteiden mädättäminen ja muka-suvaitsevaisen vihervasemmiston harjoittama suomalaisuuden halveksunta ovat tuhoamassa omaa pohjoismaista kulttuuriamme tavalla, jolla ei ole kerta kaikkiaan mitään oikeutusta. Eikä siinä ole järkeäkään, kun perinteitä ei edes tunneta.

”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu”, sanoi Muriaanien kuningas. Näköjään ei tunnettu häntäkään. Niin sanottu blackfacehan oli kupletissa osoittamassa, että yksi kuningas tuli Afrikasta. Hän oli siis se tasa-arvopolitiikan vaatima ”kiintiöneekeri”.

Toiseksi: juonellisesti hän oli näytelmän viaton henkilö, kun taas konna oli valkoihoinen Herodes, joka halusi surmauttaa kaikki poikalapset eliminoidakseen Jeesuksen! Joten kyllä oli poliittisen korrektiuden mukainen tämäkin performanssi, suorastaan postmoderni ja täsmälleen vihervasemmiston virittämän syyllistämisnarraation mukainen.

Sitä paitsi ihmisrotujen olemassaolo on objektiivinen tosiasia, joten mitäpä sitä itsenään olemisen oikeutta ja identiteettiään kieltämään. Varsinkaan, kun maahanmuuttajat, joita asia tuntuu eniten koskettavan, eivät ole vähänkään valmiita hylkäämään omaa rotupolitikointiaan, etnisyydellä operointiaan ja rasismilla ratsastustaan. (Aiheesta enemmän tässä ja tässä.)

Miksi perinteet ovat tärkeitä?

Miksi sitten perinteiden ja tapojen voimassa pitäminen olisi niin tärkeää? Täytyy kai kertoa, sillä Ilta-Sanomien haastattelema vasemmistoliittolainen rasismiprofessori Vesa Puuronen on tyhmä kuin saapas eikä ymmärrä asian ydintä. Maamme johtavat kulttuurimädättäjät, Helsingin Sanomat ja Yleisradio puolestaan pitävät blackfacea (aiheeseen sopimaton angloamerikkalainen termi) ”rasistisena”, vaikka ne toisesta suupielestään palvovakin kommunistiräppäri Palefacea.

Tavat edustavat toistuvia päätöksiä. Tahtominen puolestaan koostuu tekoina ilmenevistä päätöksistä. Poliittinen tahto ei ole vain itsekuria, vaan se koostuu päätöksistä ja niissä pysymisestä, jotka ilmenevät tapoina.

Jos kansakunta hylkää omat tapansa, se hylkää oman itsensä: tahtonsa, tilansa ja jatkuvuutensa. Tämä näkyy siinä, että politiikassa (jonka pitäisi olla tahtomisen ydinaluetta) ei saisi enää tahtoa yhtään mitään: ei pitää omaa kulttuuriaan eikä varallisuuttaan, eikä heittää tänne kuulumattomia ulos maasta. Tuloksena sosialistisössöttäjien vaatimasta ”kansainvälistymisestä” ja ”monikulttuurisuudesta” on ollut vain tahdottomuutta, laissez-fairea ja todellisuuspakoa punavihreään kuplaan, jossa muzakina soi jatkuva flow, ja kannabiksen kiehkura nousee kohti unelmien taivasta.

Nykyisin ei ole tapoja eikä tahtoa. Ei poliittista tahtoa eikä puolustustahtoa, ei tahtoa pitää mistään kiinni. Kenraalit, komissaarit ja komisariot ovat cuck-miehiä, ja tulevaisuudessa varmaan kaikki lapsetkin syntyvät tyttöinä, valmiina alistumaan maailman tuulille. Perinnetuho on ollut kattavaa, sillä Yleisradio kaapattiin vihervasemmistolle jo Hella Wuolijoen aikana, ja sosialisointi viimeisteltiin verotusoikeuden myötä. Hesari menetettiin Aatos Erkon kuoltua, ja nyt myös maalla kelluva ruotsinlaiva Stockmann on saatettu kommunistien hallintaan.

Kulttuuriperinnön tuholla on ollut suurta vaikutusta, sillä mitään ei ole jäljellä myöskään perinteeksi institutionalisoituneesta henkisestä pääomasta: protestanttisesta työmoraalista ja kartesiolaisesta rationalismista. Terveen epäilyn paikalla on pelkkää julistusta myös yliopistoissa, ja tiede on bastardisoitu kyvyttömän henkilökunnan myötä.

Miksi Stockmann uppoaa?

Ei ole ihme, miksi keppimiehen kauppaketjulla menee huonosti, ja konserni on joutunut panttaamaan kiinteistönsäkin velkojen vakuudeksi. Alamäki perustuu väärään strategiaan, ja sen loppupäässä odottavat huutokauppa ja konkurssialennusmyynti, joten varatkaa käteistä. Suomenruotsalaisen pääomalinnakkeen piirissä lähdettiin avarakatseisesti ja lapsekkaasti ”Venäjän laajeneville markkinoille” ymmärtämättä, ettei venäläisiin voi koskaan luottaa. Laskettiin venäläiskysynnän varaan myös Suomessa.

Naiset näyttävät tekevän päätöksiä Stockmannilla naiskuluttajien ehdoilla, sillä firmasta on tullut pelkkä liivikauppa kodinkoneiden, autokaupan ja kaiken miehiä kiinnostavan tultua karsituksi pois. Kuluttajien päätettäväksi jää, vetävätkö he nyt puolestaan asiakkuutensa pois Stockmannilta tämän yliherkän ja poliittisesti korrektin toiseudenpalvonnan vuoksi. Antavatko suomalaisasiakkaat vierasperäisten mutta ostovoimattomien infosotilaiden vahingoittaa kotimaista tavarataloinstituutiota pysyvästi?

Stockmannilla ei taidettu huomata, että vihervasemmiston ja median some-pöyristyminen oli hybridisodankäynnillinen terrori-isku tavarataloon. Yksi syy tavaratalon pikaiseen alistumiseen infosodassa oli ymmärrettävästi se, että jos juutalaista pääomaa edustava Stockmann ei pikaisesti ilmoita hävinneensä ideologista taistelua, muslimiterroristit tekevät tavarataloon aseellisen iskun. Niinpä he eivät antaneet pelolle valtaa. He antoivat vallan islamille.

Liike-elämän pitäisi oppia, että sen ei kannata kuunnella kaikenlaisten heinäsirkkojen sirityksiä, sillä erityisryhmiä myötäilemällä ei voi miellyttää kaikkia eikä kaikkia myötäilemällä ketään. Tiedän kyllä, että kommunistit haluaisivat politisoida liike-elämää, mutta heille kannattaa sanoa, että meillä asiakas saa äänestää rahapussillaan. ”Vaalikampanjat” käydään vapaan kilpailun ja markkinatalouden tapaan tarjouksilla eikä tyylillä ”näin tekee osuusliikkeen väki”. Toivottavasti tämä ymmärretään Kärkkäisellä, ja suomalaiset kuluttajat tukevat suomalaista yrittäjää vasemmistolaisen vihamedian vyörytystä vastaan.

Mitä merkitystä kantaväestöihin kohdistuvalla kulttuurirasismilla on?

Huolestuttavaa tapauksessa on yleisilmiö: liike-elämän antautuminen noudattamaan kaiken neutraloivaa vihervasemmistolaista politikointia, jonka tuloksena liikkeenharjoittajat ja julkisorgaanit sensuroivat sopimattomaksi katsomiaan sisältöjä, kieltäytyvät palvelemasta perussuomalaisia asiakkaita ja irtisanovat tunnollisia suomalaisia työntekijöitä tekaistuihin rasismisyytöksiin vedoten. Samaan tapaan kirjakaupat ja kustantajatkin pyrkivät määrittelemään, mikä sopivaa tieteessä ja kirjallisuudessa, vaikka niiden piirissä mitään ei pitäisi arvioida ”soveliaisuuden”, ”sovinnaisuuden” tai mahdollisen ”loukkaavuuden” perusteella.

Jos rajoilla ei ole vartiointia eikä hyökkääjiä pysäytetä ajoissa, sodankäynti siirtyy kaduille, kujille ja kauppakeskuksiin. Vihervasemmisto pyrkii määräämään, mikä on oikein ja mikä väärin, ja muiden pitää totella heitä, vaikka sitä kautta ajauduttaisiin henkiseen vararikkoon ja käytännölliseen Mogadishuun. Punavihreiden mielestä näytelmissäkään ei saisi enää maskeerata, vaikka niin on tehty teattereissa iät ajat, vaan kaikki pitää alistaa länsimaisen kulttuurin riistolle ja anteeksipyytelylle, jonka tuloksena suomalaiset kumartelevat toisilleen kuin iloiset kiinalaiset ja lyövät päälakensa yhteen.

Tapaus tarjoaa jälleen näyttöä tavasta, jolla maahanmuutto ja monikulttuurisuus vahingoittavat omaa kulttuuriamme ja sitä kautta maailmassa vallitsevaa kulttuurista rikkautta. Tämän näytöksen Juudaksia olivat kavaltajat ja ne vihervasemmiston käärmeet, jotka katsovat katalasti omistavansa myös kauppaliikkeiden liiketoimintaehdot ja jotka yrittävät käyttää valtaa uhkauksilla ja ultimatumeilla. Tarkoituksena on ollut alentaa omaa kulttuuriamme ja kansakuntamme yhteistahtoa.

Niinpä kritiikin keihäiden ei pitäisi kohdistua kauppaliikkeisiin vaan noihin muriaanien kuninkaisiin itseensä. Maahanmuutto ei ole politiikan marginaaliteema vaan lähes kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttaja ja ydin. Toivottavasti suomalaiset eivät näe tapauksessa vain ”uutta ja tarpeellista oppimiskokemusta”, kuten Stockmannin toimitusjohtaja, joka toteaa hätääntyneen neutraalisti ja pelosta täristen, että ”ensi kerralla mietimme tarkemmin”. Valtaosa suomalaisista on aina toiminut järkevästi, joten toivon, että myös nykyisenä uustaistolaisena aikana suomalaisten enemmistö laittaa luun kurkkuun kulttuurimme ja väestömme mädättäjille, ennen kuin on liian myöhäistä.

28. joulukuuta 2017

Sukupuolta ei voi sensuroida


Joulu on syntymän juhlaa. Trollitehdas, satiirijulkaisu ja klikkijournalistiikan ykkösnyrkki Helsingin Sanomat lemusi jälleen kauas, kun se viikko sitten otsikoi, että ”Aleksi on suomalainen mies, joka synnyttää pian lapsen – Lain mukaan hänen ei pitäisi olla raskaana, mutta Aleksi päätti tehdä kehollaan, mitä haluaa”.

Tosiasiassa raskaana ei ole mies vaan nainen, joka on vaihtanut mielikuvallisen sukupuolensa mieheksi ja hakenut asiasta viranomaiselta todistuksen. Sitten lehti ja tietenkin myös hän itse väittävät, että paksuna on nyt mies eikä nainen.

Väite on samanlainen kuin sanoisi, että kohtasin tänään saman elefantin kaksi kertaa, mutta se oli kuitenkin eri elefantti kummallakin kerralla.

Valheen juuret ovat empiiristen ja ontologisten tosiasioiden kieltämisessä. Sukupuoli on kaksiarvoinen tosiasia, joka vallitsee kokeellisesti todettavalla geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä ja havaittavalla kehollisella ilmiötasolla.

Naisen ja miehen biologinen rakenne ja aineenvaihdunta ovat täysin erilaiset, ja kromosomisto jää entisenlaiseksi myös sukupuolen kirurgisen manipulaation jälkeen. Samoin miehen ja naisen genitaalit ovat luonnollisesti erilaiset. Kaksiarvoisen sukupuolieron voimassaolosta, vaikuttavuudesta ja tunnustamisesta tajunnallisella mielikuvatasolla puolestaan kertoo transsukupuolisten halu vaihtaa (tai kuten he itse sanovat ”korjata”) sukupuoltaan toiseksi.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöliike on yhdessä trans- ja intersukupuolisten kanssa käyttänyt ”Suomen ensimmäistä raskaana olevaa miestä” esimerkkitapauksena siitä, että transsukupuolisuuteen ei pitäisi yhdistää sterilisaatiota eikä hedelmättömyyttä lain velvoittamana.

Tosiasiassa transsukupuolisten hedelmättömyys ei johdu laista vaan hoidoista, jotka tekevät ihmisestä hedelmättömän, mikäli hän pyrkii vaihtamaan sukupuoltaan lääkehoidon keinoin. Niinpä heidän kokemaansa pulmaa ei voida ratkaista lainsäädännöllisin keinoin. Translakia ei tarvita, koska transsukupuoliset voivat nykyisinkin vaihtaa mielikuvallisen sukupuolensa turvautumatta hormonihoitoihin, jotka ovat heidän kokemiensa lapsettomuusongelmien perimmäinen syy.

Mikäli taas sukupuolta pyritään vaihtamaan (tai korjaamaan) farmasialla tai kirurgin puukolla, hedelmättömyys on seuraus lääketieteellisestä operaatiosta eikä lainsäädännöstä. Sukupuoli ei ole kelluvaa valuuttaa, vaan sillä on sidos kultakantaan kehon kautta, ja orava pitäköön nahkansa.

Seta kiistää kaksiarvoisen sukupuolieron – ja samalla myös homot

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry on tätä nykyä transseksuaalien, transsukupuolisten ja transgenderistien hallussa oleva maahanmuuttoyhdistys, joka taistelee kaksiarvoista sukupuolieroa ja siten myös homojen ja lesbojen tunnustamista vastaan.

Jos ei ole sukupuolta, ei voi olla homoseksuaaleja eikä heteroitakaan, sillä seksuaaliset intentiot edellyttävät viittauskohteen: sukupuolen. Kaksiarvoinen sukupuoliero on homojen, lesbojen ja heteroiden olemassaolon apriorinen edellytys, eli käsitteellis-analyyttinen ennakkoehto. Oletus, että ei olisi homoseksuaaleja eikä heteroseksuaaleja, taas ei pidä paikkaansa, joten kaksiarvoisen sukupuolieron merkitys saa vahvistuksen myös ihmisten kokemusmaailman kautta.

Kaksiarvoista sukupuolieroa ei ole perusteltua ryhtyä kiistämään vain mikroskooppisen pienten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistönkin sisällä vähemmistöinä olevien ryhmien kokemistavan tai poikkeuksellisen anatomian perusteella, joista suuri osa on sitä paitsi kliinisiä patologioita (kuten Klinefelterin syndrooma). Olisi väärin, jos muiden ihmisten passit, ajokortit, todistukset ja muut viralliset asiakirjat täytyisi heittää silppuriin vain siksi, että kansalaisille määritellään sukupuolineutraali henkilötunnus jonkin pienen marginaaliryhmän toiveiden vuoksi.

Tilannehan olisi samanlainen kuin sanottaisiin, että terveetkin ovat sairaita sillä perusteella, että sairastaminen koskee heitä. Näinhän vihervasemmistolainen seksuaalivähemmistöliike toisaalta opettaa mainostaessaan, että jokaisella on myös hiv-status, vaikka ei olisikaan hiv-positiivinen! Saman logiikan mukaan rikas on vain köyhä, jolla on rahaa.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikan kaksinaismoralismi

Vähemmistömedia on vaahdonnut ”miehen raskaudesta” näkemällä siinä ”systeemin puutteet”. Esimerkin Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ajaman politiikan irrationaalisuudesta tarjoaa yhdistyksen pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka lausui QX-lehden haastattelussa ”kansainvälisenä intersukupuolisuuden päivänä”, että intersukupuolisten lasten korjaaminen joko pojiksi tai tytöiksi on väärin.

Hän paheksui, että synnynnäisesti intersukupuolisille lapsille tehdään ”raskaita kirurgisia operaatioita” heidän sukupuolensa muokkaamiseksi binääristä luokittelua vastaavaksi. Lapsille tehtävät radikaalit operaatiot ovat moraalisesti kyseenalaisia, mutta toisesta suupielestään Seta on vaatinut ”raskaita kirurgisia” operaatioita biologiselta ja fysiologiselta sukupuoleltaan terveille yksilöille, jotka ovat joko miehiä tai naisia mutta jotka eivät joistakin itsetuntoonsa liittyvistä syistä hyväksy sukupuoltaan vaan haluavat korjata tai vaihtaa sitä omaa mielikuvallista sukupuoltaan vastaavaksi.

Seta ei ole meuhkannut muslimien hallitsemissa maissa tehtävistä tyttöjen ympärileikkauksista, joissa tytöltä poistetaan klitoris ja häpyhuulet ommellaan kiinni. Sen sijaan Seta on edistänyt muslimien maahanmuuttoa ja tukenut islamin leviämistä. Yhdistyksen aktivistit suhtautuvat lähes palvovasti muhamettilaisuuteen ja pyrkivät kiistämään ongelmien olemassaolon väittämällä, että ”Allahia ei kiinnosta, oletko trans”. Naisten sukupuolielinten silpominen ja homojen teloitukset ovat kuitenkin arkipäivää islamilaisissa maissa, joten en voi kuvitella valheellisempaa suhtautumistapaa.

Huomionarvoista on, että monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöliikkeen aktivistit ovat antaneet kristinuskosta tulikivenkatkuisia julistuksia, mutta he eivät ole antautuneet samanlaiseen vihapuheeseen islamia koskien, vaikka syytä olisi enemmän. Ehkä islam pelottaa, mutta kristinusko ei.

Helsingin seudun Setan irtautumisesta homojen ja lesbojen asioista kertoo hanke, jolla HeSeta pyrki irrottautumaan valtakunnallisesta Setasta yleiseksi queer-teoreettiseksi pride-, pakolais- ja ihmisoikeusjärjestöksi vaihtamalla nimensä muotoon ”Helsinki Pride Yhteisö ry”. Kyseiselle linjalle järjestö lähti tunisialaisen Hassan Hninin tultua HeSetan puheenjohtajaksi. Tapaus kertoo tavasta, jolla älyllinen asenne korvataan huvitteluliberaalilla hukuttautumisella narsismin leimaamaan viihteellisyyteen ja multikulttuuriseen etnobiletykseen (aiheesta tässä).

Suuntaus on ansainnut arvostelua myös muilta kuin minulta. QX-lehden mukaan ”kriitiikkiä tuli myös sillä perusteella, että priden korostaminen rajaa aikuiset homomiehet ja fettarimiehet ulos yhdistyksestä. Uutta nimeä pidetään lähes kaikissa kommenteissa huonona ja kapea-alaisena. Nimenmuutoksen tarkoitusta, erottautumista Setasta, ei sitäkään nähty hyvänä perusteena.

Kun yhdistys ei kelpaa enää homoille eikä lesboille itselleen, miksipä muidenkaan kannattaisi lotkauttaa korviaan sen ajamille tavoitteille? Yhdistyksen uudessa strategiassa vuosille 20182022 ei mainita kertaakaan sanaa ”homo”, mutta mainitaan kyllä ”maahanmuuttovirasto” ja ”maahanmuuttajapalvelut”. Yhdistys näyttää lypsävän rahaa maahanmuuttopolitikoinnilla ja vihervasemmistolaisten heterofeministien julkisista varoista auliisti rahoittamalla transgenderismillä, sillä HeSetan budjetti vuodelle 2018 paisahti noin 300 000 tuhannesta eurosta lähelle puolta miljoonaa. Kannattaa siis miettiä, mille järjestölle jäsenmaksunsa maksaa, jos maksaa.

Transgenderismi sikiää manipulaatiosta

Lääkärit suostuvat transsukupuolisten vaatimiin korjausleikkauksiin vain siksi, että he pelkäävät Setan kostoa, joka seuraisi, mikäli he kertoisivat todelliset näkemyksensä, sanoisivat mitä ajattelevat ja kieltäytyisivät silpomasta potilaidensa kehoa ja sukupuolielimiä. He suostuvat tekemään yhteiskunnalle kalliiksi käyviä korjausleikkauksia vain välttääkseen transväkeä tekemästä valituksia Valviraan ja estääkseen identiteettiongelmista kärsiviä potilaitaan viemästä lääkäreiltä heidän lääkärinoikeuksiaan. Lääkärit ajattelevat, että pitäkööt kurjat seuraukset, kun kerran itse niitä pyytävät.

Monet sukupuolen korjauksen läpikäyneet ovat katuneet prosessejaan myöhemmin itsetunnon kohennuttua ja sukupuoli-identiteetin selkiinnyttyä. Ei tarvitse olla mustaa vyötä filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta ymmärtääkseen, että jotain mätää on siinä, kun 15-vuotiaat likat väittävät olevansa väärää sukupuolta ja terveydenhuoltohenkilökunta avaa heille tien kirurgisiin operaatioihin niin pian kuin mahdollista, eli 18-vuotiaina.

Sanoisin, että kyseessä ovat teini-ikäisille tyypilliset identiteettikriisit, joita syventää se, että nuoret neidot ovat seksuaalisuuskielteiseksi muuttuneen yhteiskunnan ja seksuaalisuutta vaarallistavan manipulaation uhreja. Yhteiskunnan vaikutuksesta asenteisiin kertoo se, että korjauksen tavoittelijat ovat useimmiten naisia. Tämä indikoi, että naiset tavoittelevat miesten asemaa, koska heille on feministisen propagandan kautta uskoteltu, että miehillä menee paremmin.

Transsukupuolisten kirurginen ja lääkehoito kertovat taantumuksesta

Lääketiede, psykologia ja sosiaalitieteet ovat taantuneet ja epä-älyllistyneet, kun ne nykyisin hyväksyvät sen, että itsetunto-ongelmia korjaillaan psykofarmasialla ja kirurgien puukolla. Se on samanlaista kuin vielä 1950-luvulla harjoitettu lobotomia.

Syy on kustannuksissa. Monet transseksuaalit ja -sukupuoliset kuuluisivat terapioihin, mutta yhteiskunnalla ei ole varaa niihin, sillä jokaista yksilöä ei voida taluttaa aikuiseksi. Ongelman hillitsemiseksi riittäisi, että lopetettaisiin transgenderistinen propaganda, joka ohjaa kieltämään kaksiarvoisen biologisen sukupuolieron. Nykyisin tuota valheellista manipulaatiota suolletaan jopa kouluissa, joissa lasten sanominen tytöiksi tai pojiksi yritetään kieltää.

Esimerkkejä transpropagandasta antavat ihmisoikeusjärjestöjen hysterisointi, jonka mukaan ”translain muutos ei voi enää odottaa”, ja lehdistön kritiikitön ja reflektoimaton truuttaus, jossa vakuutetaan, että ”yli viidellä prosentilla lapsista on transkokemus”. Agitaation tuloksesta kertoo Yleisradion näennäisdokumentti ”Btw, mä en oo tyttö”, jossa 12-vuotias, 14-vuotias ja 4-vuotiaan lapsen vanhemmat kertovat kokemuksen syvällä rintaäänellä sukupuolen vaihtamisen välttämättömyydestä! Lehdistö mainostaa tätä identiteettisekoilua faktana, joka kertoo muka aidoista, välittömiin toimenpiteisiin velvoittavista sisäsyntyisistä kokemuksista eikä ihmisten hämmennyksestä, vallankäytöstä tai omahyväisistä toiveista.

Kannanottoni ei merkitse, että kiistäisin transsukupuolisten olemassaolon. On varmasti muutamia yksilöitä, jotka kokevat olevansa ”väärää sukupuolta”, ja tuntemus tulee sisältä vastaten yksilön peruskokemusta. Mutta ilmiön räjähdysmäinen kasvu kertoo kokemusten ohjautuvan pääasiassa ulkopuolelta: sosiaalisista ja joukkoviestinnän aiheuttamaan massasuggestioon perustuvista syistä, joilla luodaan valheellista narraatiota, että sukupuolen voi valita kuin hampurilaisen McDonald’sissa.

En tarkoita sitäkään, että vähemmistöjen vähemmistöjä kohtaan saisi olla välinpitämätön. Päinvastoin: tarkoitan, että yksilöiden voluntarismi, eli täysi vapaus ja itsemääräämisoikeus, ei ole välttämättä heille itselleen hyväksi, sillä se perustuu oletukseen, että yksilöt tietävät oman parhaansa. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Ihmisten kokemistapa voi olla aidosti vääristynyt, kuten se psyykkisissä häiriöissä aina on. Itse asiassa toivoisinkin yhteiskunnan huolehtivan paremmin ongelmallisista yksilöistä. Niinpä lääketieteen ja psykologiatieteiden velvollisuus on puuttua asiaan myös terapeuttisin keinoin, eikä suostua tekemään kaikkea, mitä potilaat määräävät.

Kuinka valhemedia tukee transgenderistejä ja vastustaa kriittistä tiedettä?

Tieteenharjoittaja on osoittanut pätevyytensä vasta, kun hänen tekstejään sensuroidaan Uuden Suomen puheenvuoropalstalla. Uusi Suomi sensuroi 16.11.2017 lääkäri Niko Sillanpään kirjoituksen, jossa hän julkaisi käännöksen Yhdysvaltain lastenlääkäriyhdistyksen (American College of Pediatricians) päivittyvästä kannanotosta koskien lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin häiriön ja sukupuolidysforian hoitoa.

Uusi Suomi määräsi hänelle rangaistukseksi vähintään kaksi viikkoa kirjoituskieltoa. Niko Sillanpää on radiologian erikoislääkäri ja lääketieteellisen tekniikan diplomi-insinööri ja toimii Tampereen yliopistollisessa sairaalassa toimenpideradiologina ja kyseisen yksikön vastaavana lääkärinä.

Uusi Suomi on sensuroinut minun lisäkseni myös Helsingin yliopiston dosenttia Arto Luukkasta ja monia muita tieteellisesti kvalifioituneita ja etabloituneita kirjoittajia, joilla on asiantuntijan pätevyys. Tämän lehti tekee, vaikka (tai koska) sen toimituksessa ja ylläpidossa ei ole yhtään tieteellisesti pätevää henkilöä, joka ymmärtäisi, mitä filosofisesti perustelu argumentaatio on ja merkitsee. Sen pitäisi olla vapaata argumentaatiota, jossa paradigmat ja ideologiat kyseenalaistavien dissidenttien kontroversiaaleja näkemyksiä ei tukahduteta, vaan niitä pidetään tieteen tärkeimpänä kriittisenä kontribuutiona. Hyväntahtoisesti oletan sensuurin johtuvan toimitukseen satelevasta vihervasemmistolais-feministisestä ja queer-ideologisesta painostuksesta eikä vain toimituksen omasta tahdosta.

Julkaisen Niko Sillanpään käännöksen yhdysvaltalaisten kollegojensa kannanotosta tässä blogissani tueksi hänelle. Hyvää viattomien lasten päivää!


Gender-ideologia vahingoittaa lapsia

[Kyseessä on otsikko mukaan lukien käännös yhdysvaltalaisen lastenlääkäriyhdistyksen (American College of Pediatricians) päivittyvästä kannanotosta koskien lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin häiriön / sukupuolidysforian hoitoa. Viimeisin päivitys on syyskuulta 2017. ”Gender” on ”sosiaalinen sukupuoli”, joka poststrukturalismin ja feministisen epistemologian muokkaaman queer-teorian näyttöön perustumattoman väitteen mukaan olisi itsenäinen ja erillinen (biologisesta / evolutiivisesta) sukupuolesta. Tämä käännös on puheenvuoro ajankohtaiseen lastenpsykiatriseen keskusteluun Suomessa. Korostukset ovat alkuperäisen tekstin korostuksia.]

Yhdysvaltojen lastenlääkäriyhdistys kehottaa terveydenhuollon ja opetuksen ammattilaisia sekä lainsäätäjiä hylkäämään kaikki politiikat, jotka normalisoivat lapsiin kohdistuvia kirurgisia ja lääkehoitoja, joiden tarkoitus on vastakkaisen sukupuolen jäljittely. Tosiasiat – ei ideologia – määrittävät todellisuuden.

  1. Ihmisen sukupuoli on objektiivinen, biologinen ja binäärinen ominaisuus: ”XY” on miehen ja ”XX” on naisen geneettinen määrittäjä; Ne eivät ole sairauden merkkejä. Sääntönä ihminen syntyy miehenä tai naisena eli ihmisen sukupuoli on luonteeltaan binäärinen. Tähän ilmeinen syy on lajimme lisääntymistapa, joka on kukoistuksemme edellytys. Tämä periaate on itsestään selvä. Erittäin harvinaiset sukupuolen kehityshäiriöt (disorder of sex development, DSD, ”interseksuaalisuus”), kuten testikulaarinen feminisaatio ja synnynnäinen lisämunuaishyperplasia, ovat lääketieteen tuntemia poikkeamia tästä ja sellaisina tunnistettuja sairauden tiloja. Näitä tiloja potevat henkilöt eivät siten muodosta kolmatta sukupuolta (1).
  2. Kenelläkään ei ole syntyessään sosiaalista sukupuolta. Kaikilla on syntyessään biologinen sukupuoli.  Sosiaalinen sukupuoli (tietoisuus ja kokemus itsestä miehenä tai naisena) on sosiologinen ja psykologinen konsepti, jolla ei ole objektiivista luonnetta, kuten biologisella konseptilla. Kenelläkään ei ole syntyessään käsitystä itsestään miehenä tai naisena; tämä käsitys kehittyy vähitellen. Kuten kaikki psykologiset kehitykselliset prosessit, tämän käsityksen kehittyminen voi harhautua lapsen subjektiivisten kokemusten, ihmissuhteiden ja haitallisten kokemusten seurauksena. Henkilöt, jotka identiteettiin kuuluu kokemus itselleen vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta tai kumpaankin sukupuoleen kuulumisesta eivät muodosta kolmatta sukupuolta, vaan he pysyvät edelleen biologisesti miehenä tai naisena (2–4).
  3. Henkilön kokemus, että hän on jotain mitä hän ei todellisuudessa ole, on parhaimmillaankin merkki sekavasta ajattelusta. Jos muutoin terve biologinen poika uskoo olevansa tyttö (tai biologinen tyttö uskoo olevansa poika), kyseessä on objektiivisesti todettava psykologinen ongelma, joka siis on mielessä eikä kehossa ja sellaisena tätä ongelmaa tulee myös hoitaa. Nämä lapset kärsivät sukupuolidysforiasta. Sukupuolidysforia (gender dysphoria, GD, aikaisemmin sukupuolidentiteetin häiriö, Gender Identity Disorder, GID) on viimeisimmän psykiatrisen diagnoosiluokituksen (DSM-5) mukaan mielenterveyden häiriö (5). Tämän tilan syntymistä on selitetty psykodynaamisella ja sosiaalisen oppimisen teorioilla, jotka ovat edelleen selitysvoimaisia (2, 4–5).
  4. Murrosikä ei ole sairaus ja murrosiän käynnistymisen estävät hormonihoidot voivat olla vaarallisia. Murrosiän fysiologisia muutoksia estävät hormonihoidot aiheuttavat sairauden tilan (eli murrosiän puuttumisen) riippumatta siitä, onko vaikutus pysyvä vai palautuva. Hoidot hidastavat kasvua ja alentavat aiemmin biologisesti terveen lapsen hedelmällisyyttä (6).
  5. DSM-5 -käsikirjan mukaan jopa 98% sukupuoli-identiteetiltään hämmentyneistä pojista ja vastaavasti jopa 88% tytöistä lopulta hyväksyvät biologisen sukupuolensa murrosiän päätyttyä (5).
  6. Esimurrosikäisille lapsille, joille on asetettu sukupuolidysforian diagnoosi, saatetaan antaa murrosiän estäviä lääkkeitä jopa jo 11-vuotiaina, jolloin heitä joudutaan hoitamaan vastakkaisen sukupuolen sukupuolihormoneilla myöhemmin, jos vastakkaiseen sukupuoleen kaltaistamista jatketaan. Näin hoidetut lapset eivät kykene saamaan biologisia jälkeläisiä edes hedelmöityshoitojen avustamana. Lisäksi tällainen hormonihoito altistaa vaarallisille sivuvaikutuksille kuten korkea verenpaine, sydänsairaudet, veritulpat, aivoverenkiertohäiriöt, sokeritauti ja syöpä (7–11).
  7. Hormonihoitoja saaneen ja sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneen itsemurhariski on aikuisiässä lähes 20-kertainen muuhun väestöön verrattuna. Näin on myös Ruotsissa, jossa gender-ideologia on viety pisimmälle (12). Miksi järkevä ja hyväntahtoinen ihminen tuomitsisi nuoren lapsen tähän kohtaloon tiedostaen, että murrosiän loppuun mennessä jopa 98% näistä pojista ja 88% tytöistä lopulta hyväksyy todellisuuden ja säilyttää psyykkisen ja fyysisen terveytensä?
  8. Lapsen ehdollistaminen uskomaan, että elinikäinen lääkkeellinen ja kirurginen vastakkaisen sukupuolen jäljittely on normaalia ja terveellistä, on lapsen pahoinpitelyä. Sukupuoli-identiteetin häilyvyyden normalisointi tiedotusvälineissä, koulutuksessa ja lainsäädännössä hämmentää lapsia ja vanhempia, jonka seurauksena yhä useampi päätyy ”sukupuoli-identiteettiklinikoihin”, joissa heille määrätään murrosiän ehkäisevää lääkitystä. Tämä asetelma taas käytännössä takaa, että nämä lapset ja perheet ”valitsevat” elinikäisen karsinogeenisen ja muutoinkin haitallisen lääkityksen ja todennäköisesti harkitsevat nuorina aikuisina tarpeetonta terveiden ruumiinosien silpomista.

Michelle A. Cretella, M.D.
President of the American College of Pediatricians

Quentin Van Meter, M.D.
Vice President of the American College of Pediatricians, Pediatric Endocrinologist

Paul McHugh, M.D.
University Distinguished Service Professor of Psychiatry at Johns Hopkins Medical School and the former psychiatrist in chief at Johns Hopkins Hospital


Alkuperäislähde

Internet:
https://www.acpeds.org/the-college-speaks/position-statements/gender-ide...

PDF:
https://www.acpeds.org/wordpress/wp-content/uploads/9.14.17-Gender-Ideology-Harms-Children_updated-MC.pdf


Viitteet

1. Consortium on the Management of Disorders of Sex Development, “Clinical Guidelines for the Management of Disorders of Sex Development in Childhood.” Intersex Society of North America, March 25, 2006. Accessed 3/20/16 from http://www.dsdguidelines.org/files/clinical.pdf.

2. Zucker, Kenneth J. and Bradley, Susan J., “Gender Identity and Psychosexual Disorders.” Focus: The Journal of Lifelong Learning in Psychiatry, vol. III, no. 4, Fall 2005, pp. 598–617.

3. Whitehead, Neil W., “Is Transsexuality biologically determined?” Triple Helix (UK), Autumn 2000, p. 6–8., accessed 3/20/16 from http://www.mygenes.co.nz/transsexuality.htm; see also Whitehead, Neil W., “Twin Studies of Transsexuals [Reveals Discordance]”, accessed 3/20/16 from http://www.mygenes.co.nz/transs_stats.htm.

4. Jeffreys, Sheila, Gender Hurts – A Feminist Analysis of the Politics of Transgenderism. New York: Routledge, 2014, pp.1–35.

5. American Psychiatric Association, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Fifth Edition. Arlington, VA: American Psychiatric Association, 2013, pp. 451–459. See page 455 re: rates of persistence of gender dysphoria.

6. Hembree, W.C., et al., “Endocrine treatment of transsexual persons: an Endocrine Society clinical practice guideline”. J. Clin. Endocrinol Metab. 2009: 94, pp. 3132–3154.

7. Olson-Kennedy, J. and Forcier, M., “Overview of the management of gender nonconformity in children and adolescents”, UpToDate, November 4, 2015. Accessed 3/20/16 from www.uptodate.com.

8. Moore, E., Wisniewski & Dobs, A., “Endocrine treatment of transsexual people: A review of treatment regimens, outcomes, and adverse effects.” The Journal of Endocrinology & Metabolism, 2003; 88(9), pp. 3467–3473.

9. FDA Drug Safety Communication issued for Testosterone products, accessed 3/20/16: http://www.fda.gov/Drugs/DrugSafety/PostmarketDrugSafetyInformationforPa....

10. World Health Organization Classification of Estrogen as a Class I Carcinogen: http://www.who.int/reproductivehealth/topics/ageing/cocs_hrt_statement.pdf.

11. Eyler A. E., Pang S. C., Clark A., “LGBT assisted reproduction: current practice and future possibilities“, LGBT Health 2014: 1(3), pp. 151–156.

12. Dhejne, C, et.al., “Long-Term Follow-Up of Transsexual Persons Undergoing Sex Reassignment Surgery: Cohort Study in Sweden.” PLoS ONE, 2011: 6(2). Affiliation: Department of Clinical Neuroscience, Division of Psychiatry, Karolinska Institutet, Stockholm, Sweden, accessed 3/20/16 from http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0016885.