10. lokakuuta 2017

Separatistiset maitoparrat vispaavat valtiot – kuorivat kermat EU:lle


Lokakuu on vallankumousten kuukausi. Tässä kirjoituksessa arvostelen muutamien kansanryhmien ja poliittisten kuppikuntien halua irtautua kansallisvaltioista ja halua perustaa ”maakuntahallintoja”. Nyt ei tosin ole kyse Suomen kurjasta sote-uudistuksesta eikä siihen sisältyvästä maakuntahallinnosta, joka jo käsitteenäkin tuoksahtaa lietelannan raikkaalta kepu-retoriikalta, etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisista ja merkitsee turhan hallintohimmelin perustamista aiemmin lakkautetun väliportaanhallinnon, eli lääninhallinnon, tilalle.

Tässä kirjoituksessa paheksun tapaa, jolla tiettyjen maiden kansallismieliset poliittiset ryhmittymät ovat tavoitelleet itsenäisyyttä ja pyrkineet irti olemassa olevista kansallisvaltioista hajottaen historiallisen kehityksen tuloksena aikaansaatuja valtioluomuksia. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta luotiin hyvinvointivaltiot ja edistettiin tasa-arvoa, konsensusta ja yhteiskuntarauhaa.

Yhteisen kielen ja etnisesti yhtenäisen kansakunnan lähtökohdille perustettujen kansallisvaltioiden joukkoon mahtuu tietysti myös poikkeuksia, joissa rajat eivät piirry etnisten tai kielellisten kosketuspintojen mukaan, tai raja-alueet ovat muutoin diffuuseja. Tällöin esiintyy yleensä ongelmia.

Flander, Quebec ja Skotlanti

Esimerkiksi Belgiaa voidaan pitää keinotekoisena valtioluomuksena, joka koostuu Flanderin ja Vallonian maakunnista ja Brysselin kaupungista. Pohjoisen Flanderin itsenäistymistä ajoi aikoinaan Vlaams Blok -puolue, kunnes se kiellettiin näennäisesti ”rasistisena”. Kieltämisen syy ei liittynyt ensisijaisesti mihinkään rotuajatteluun saati rotusortoon (eli rasismiin) vaan siihen, että puoluetta pidettiin separatistisena ja siten vaarana valtion olemassaololle. Tapaus osoitti, miten laveasti rasismikorttia voidaan käyttää poliittisena argumenttina. Nykyisin puolueen asioita ajaa Vlaams Belang -puolue.

Separatismia on esiintynyt myös provinsseista ja territorioista koostuvassa Kanadan liittovaltiossa, jossa ranskankieliset quebeciläiset ovat rimpuilleet irti Britannian kruunun hallitsemasta Kansainyhteisön jäsenvaltiosta. Itsenäistymisestä on järjestetty jo kaksi kansanäänestystä, mutta ne ovat päättyneet eroa vastustavien voittoon, tosin melko niukalla enemmistöllä.

Tuoreessa muistissa on Skotlannin vuonna 2014 järjestämä kansanäänestys, jossa punnittiin Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuutta ja tilaa. Skottiseparatistien yhtenä motiivina olivat Britannian kieroon kasvaneet EU-suhteet, joita Britannian ero EU:sta oikaisi. Mullistus olisi todennäköisesti ollut suurempi, jos halki olisi mennyt Yhdistynyt kuningaskunta.

Katalonia, katatonia

Viimeisimmän näytön separatismihankkeesta tarjoaa katalonialaisten jo pitkään kytenyt toive irtautua Espanjasta. Talouskriisin keskellä matelevassa maassa protestien nouseminen on ymmärrettävää; tosin mitään parannusta omilleen heittäytyminen ei Katalonian maakunnalle toisi.

Katalonian aluehallinnon järjestettyä toista viikkoa sitten kansanäänestyksen maakunnan itsenäistymisestä oli loogista ja ymmärrettävää, että Euroopan monet kansallismielisenä pidetyt tahot liputtivat Katalonian itsenäistymisen puolesta. Esimerkiksi Jussi Halla-aho kiiteli separatistien pyrkimyksiä Facebook-päivityksissään ja arvosteli Espanjan hallinnon pyrkimyksiä estää Katalonian itsenäistyminen. Halla-aholta on totuttu kuulemaan punnittuja kannanottoja monissa muissa asioissa, mutta reaktio katalaaniseparatistien puolesta oli nähdäkseni hätäinen.

Monessa Euroopan maassa separatistien pyrkimykset rinnastetaan oman kansakunnan itsenäistymiseen, kuten juuri Suomessa. Katalonian tapausta ei voida kuitenkaan verrata Suomen itsenäistymiseen. Suhteemme venäläisiin ja Venäjään on kokonaan toisenlainen kuin katalonialaisten suhde Espanjaan, joten on varottava projisoimasta omia kollektiiviseen historiaamme liittyviä idiosynkrasioita toisen maan tilanteeseen.

On tullut selväksi, että Katalonian aluehallinnon tapa järjestää itsenäistymisestä kansanäänestys oli Espanjan vuonna 1978 hyväksytyn perustuslain vastainen, ja se vietiin läpi alueparlamentissa muotosääntöjä rikkoen. Asiaa ei pidä kuitenkaan ratkoa ensisijaisesti lain kirjaimen valossa.

Myös Espanjan hallituksen yritykset tukahduttaa vallankumousromantikkojen haaveet väkivallalla ovat olleet poliittisesti epäviisaita. Media puolestaan on antanut asioista vääristelevän kuvan pitäessään katalonialaisia sorrettuna kansanryhmänä, jota Espanjan valtio on alistanut vuosisatojen ajan. Mitä sitten pitäisi tehdä? Olisi syytä muistaa Katalonian ja koko Espanjan historia ja tulkita tilannetta kansallisvaltioiden EU-suhteiden valossa.

Separatismi ei edistä maahanmuuton torjumista

Nykyisen muotoinen Espanja syntyi vuonna 1469, kun Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät. Espanja koostuu maakunnista, joilla ei ole sellaista etnonationalistista identiteettiä, jonka vuoksi niiden asukkaat poikkeaisivat paljoa toisistaan. Katalonialaisilla on toki oma kieli, mutta itsenäisyyden vaatiminen pelkältä kulttuuriselta pohjalta ei riitä separatismin oikeuttajaksi, sillä kyseessä on vain pieni erottava osoittaja, kun taas viivan alle jää monta suurta yhteistä nimittäjää.

Katalonian itsenäisyyshanke on kuin ruotsinkieliset ahvenanmaalaiset tai omaa murrettaan mongertelevat savolaiset vaatisivat itsenäisyyttä muusta Suomesta vedoten ”omaan kieleen”, joka heillä molemmilla toki on. Sen sijaan mitään parannusta heidän asemaansa sen enempää kuin Suomen valtionkaan tilaan ei toisi se, mikäli valtio hajoaisi kappaleiksi ja maakunnat jäisivät omilleen taloudellisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Espanjassa Katalonian itsenäistymispyrkimysten motiivi ei ole ensisijaisesti julkisuudessa kerrottu, eli kielellinen ja kulttuurinen, vaan taloudellinen, sillä maakunta pärjää Espanjan muita alueita paremmin. Tärkeän syyn itsenäistymispyrkimyksiin muodostaa Gibraltarin yli Espanjan eteläisiin osiin tunkeutuva maahanmuutto, jota katalonialaiset vastustavat voimakkaasti.

Mikäli maakunta heittäytyisi oman onnensa nojaan, se pirstoisi nykyisen Espanjan valtion ja vähentäisi sekä katalaanien että muiden nyky-Espanjan kansalaisten vaikutusvaltaa Euroopan unionissa. Asiasta hyötyisivät vain Espanjan itsenäisyyden ja espanjalaisten itsemääräämisoikeuden todelliset viholliset, eli maahanmuuttoa lietsovat eurokraatit.

On myös muistettava, että Katalonian itsenäisyyttä ajaa tiukimmin vasemmisto, sosialistit, kommunistit ja anarkosyndikalistit, jotka haluavat maan liittyvän Euroopan unioniin. Heidän rinnallaan itsenäistymistä ajaa äärioikeisto, jonka allianssia vasemmiston kanssa ei perustele muu kuin jaettu katkeruus. Mihinkään parannuksiin maahanmuuton torjumiseksi Katalonian itsenäistyminen ei kuitenkaan johtaisi, mutta se synnyttäisi Eurooppaan uuden mitättömän paikallisvaltion, jonka asukkaat ovat entistä pahemmin riippuvaisia Euroopan unionista.

Separatismin syy on maahanmuutto

Sepratismia esiintyy nykyisin myös Saksan Baijerissa, joka on uhannut syyttää Angela Merkeliä tuhoisan maahanmuuttopolitiikan harjoittamisesta, joten katseet on kohdistettava separatismihankkeiden todellisiin syihin.

Ongelmien ytimen muodostaa maahanmuutto, joka on johtanut kantaväestöt puolustamaan oikeuksiaan paikallistasolla heinähangoin ja talikoin. Euroopan kansallisvaltioiden pirstoutuminen keskenään riitelevien maakuntien, kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien tilkkutäkiksi on torjuttava, sillä oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain sellaisen vahvan kansallisvaltion sisällä, joka noudattelee kansakuntien yhteisiä etnonationalistisia nimittäjiä.

Valtioiden hajoaminen on Euroopan unionin harjoittaman leväperäisen maahanmuuttopolitiikan eräs seuraus. Niinpä se on estettävä, samoin kuin sen perimmäinen syy, eli väestöjen vaellus, kansakuntien bastardisointi ja holtiton siirtolaisuus.

Separatismiliikkeet on ammuttava alas, mutta se ei saa tapahtua tukahduttamalla kansanliikkeitä ja mielipiteitä, vaan pureutumalla protestien syihin. Euroopan unionin on lakattava puuttumasta valtioiden sisäisiin asioihin nykyisen kaltaisella tavalla, jolla se on halkaissut kansakunnat kahtia monessa Euroopan unionin maassa.

Kansakuntien keskelle revenneet railot eivät ole olleet vain kieli- tai kulttuuripoliittisia vaan myös talous-, työvoima- ja väestöpoliittisia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kantaväestöt ovat jakautuneet kahtia: maahanmuuttoa tukeviin ja vastustaviin. Toisaalta kantaväestöt ovat repeytyneet korkeasti palkattuihin asiantuntijoihin, byrokraatteihin ja omistavaan luokkaan sekä heikosti palkattuihin suorittaviin työntekijöihin, jotka joutuvat kilpailemaan kehitysmaiden halpatyöntekijöiden kanssa. EU:n vauhdittama globalisaatio ei ole ollut Euroopan kansakunnille hyväksi.

Kansallisvaltioita ei pidä hajottaa vaan vahvistaa

Poliittisin keinoin olisi estettävä Euroopan kansallisvaltioiden hajoaminen takaisin keskenään kiisteleviin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, jotka valtioiden itsenäistyminen aikoinaan yhdisti. Maahanmuuttoa vastaan on kamppailtava yhtenä kansallisvaltiona, jolloin vaikutusvalta on suurempi ja onnistumisen todennäköisyys parempi.

Myös Suomessa havaittava kansalaisten jakautuminen on tulos Euroopan unionin harjoittamasta komentelusta ja paimennuksesta, ja siksi todellinen itsenäisyys voi toteutua vain nykyisten kansallisvaltioiden itsenäistymisenä EU:sta.

Mikäli niin pitkälle ei haluta edetä, on Euroopan unionin tasolla sovittava tavoista, joilla EU peräytyy liittovaltiopyrkimyksestä, rahaunionista, väestöjen liikkuvuuden edistämisestä ja siitä yleisestä valheellisuudesta, jonka turvin myös sananvapaus ja kansalaisten poliittiset oikeudet on vedetty huurteeseen ”ihmisoikeuksien” irvikuvaa edustavalla sensurointi- ja tukahduttamisretoriikalla.

Mikäli EU ei korjaa kurssiaan federalistiselta tieltä ja palaa takaisin pelkistetyksi vapaakauppaliitoksi, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin halkoa jäsenmaitaan kahtia tai ottaa vastaan nykyisten jäsenvaltioiden eroanomuksia ja hajota itse takaisin kansallisvaltioiden etnopluralistiseksi Euroopaksi, jossa etnonationalistinen diversiteetti on mahdollista säilyttää.

Näyttöä suuntauksesta antaa Puolan presidentti Andrzej Duda, jonka mukaan EU hajoaa, jos se pakottaa jäsenmaat vastaanottamaan kehitysmaiden asukkaita. Tuoreimpien uutisten mukaan Kataloniassa on astuttu kansallisvaltioita hajottavaan miinaan ja ollaan edelleen separatistisella tiellä.

9. lokakuuta 2017

Kauanko kansa antaa Ylen (katsoa itseään)?


Aina kun yhteiskunnassa esiintyy kiistoja, konfliktin merkiksi syntyy uusi asiamies, joita onkin pullahdellut ympäri yhteiskuntaa kuin sieniä sateen jälkeen. On esimerkiksi kuluttaja-asiamies ja lapsiasiamies, ja nyt myös meidän kaikkien näennäisesti omistama osuusliike Yleisradio on rikastuttanut omaa 257 päällikön hallintoaan perustamalla yleisöasiamiehen tehtävän.

Vuonna 2014 Yle loi ongelmiensa osoitukseksi päällikön valvomaan myös etiikkaansa, ja tuolloin tehtävään nimitettiin vailla mitään filosofisen etiikan asiantuntemusta oleva Riitta Pihlajamäki. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta todellista asiantuntijaa nimityspäätöksellä ohitettiin.

”Journalististen standardien ja etiikan päällikön” kovapalkkaiseen tehtävään istutettiin myöhemmin juristi Timo Huovinen, jolla ei niin ikään ole julkaisunäyttöjä filosofisen etiikan tai moraalifilosofian alalta. Sanankäytön oikeutus yritetään perustaa taaskin vain normatiivisten länkien varaan, toisin sanoen asetella lain, konvention ja ”hyvän maun” kehyksiin, eikä filosofisesti sen mukaan, mikä toisi esille todellisuutta.

Jo Ylen ”faktantarkistajaksi” palkattu vasemmistonuorten Johanna Vehkoo sai remakat naurut yleisöltä ja värjäsi omalla poliittisuudellaan Yleisradiota, joka on menettänyt luottamuksensa totuudenmukaiseen viestintään pyrkivänä mediatalona. Vehkoon kaltaisten tehtävänä on tarkistaa, että värilähetys on punavihreän agendan mukainen. En tosin ota kantaa yleisöasiamiehenä toimivan Sami Koiviston kompetenssiin, sillä häneltä julkiset näytöt puuttuvat, eikä arvosteluni yleensäkään ole persoonallista vaan ideologiakriittistä.

Käsittääkseni yleisöasiamiehen tehtävänä on etupäässä pehmentää ja puskuroida yleisön taholta pursuavaa arvostelua ja estää sitä päätymästä toimittajien sähköpostilaatikoiden täytteeksi. Siksi hän on olemassa.

Yleisöasiamiehen toinen funktio on piilevämpi. Se on samanlainen kuin kuluttaja-asiamiehen: eliminoida arvostelua ennakolta ja ohjata yleisöjä oivaltamaan, ettei heidän arvostelunsa menisi toimittajien korviin asti kuitenkaan. Siten sillä ei olisi vaikutusta, ja siksi siitä kannattaa pidättäytyä. Yleisöasiamiehen toivotaan siis tekevän itsensä tarpeelliseksi sitä kautta, että hän tekee itsensä tarpeettomaksi.

Hieman samaan tapaan myös Helsingin Sanomien tendenssijournalismia, mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta vastaan esitetyn arvostelun joutuvat ottamaan vastaan Hesarin katukaupustelijat, kun laari on kiinni monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja EU:n arvostelijoilta lehden kommenttipalstoilla.

Näin toimittajat voivat toimitella asioitaan rauhassa, eli jatkaa elämäänsä siinä valheen ja itsepetoksen ilmapiirissä, jota kutsutaan punavihreäksi kuplaksi.

Minua kiinnostaa, milloin Yleisradion uusi jumalainen asiamies aikoo nuhdella toimittaja Juhani Kenttämaata siitä, että hän haukkui ihmisjätteeksi erään satunnaisesti kadulla bongaamansa autokuskin, joka oli kiinnittänyt ajopelinsä takaikkunaan tarran ”Refugees not welcome”.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, miten Ylen yleisöasiamies ja uuden uutukainen etiikkapäällikkö suhtautuvat kymmenien muiden rivitoimittajien ja Ylen johtoportaan intoon peukuttaa ja muilla tavoin kannattaa Kenttämaan möläytystä.

Entä miten yleisöasiamies aikoo pitää toimittajansa hajuraon päässä Yleisradion pääasiallisesta yleisöstä, eli tavallisista kotisohvillaan köllähtelevistä demarieläkeläisistä, joita Ylen ylevät toimittajat ilmeisestikin pitävät ”ihmisjätteenä” omassa ylenkatseellisuudessaan?

Uusi yleisöasiamies virkkoo työnantajansa haastattelussa, että ”näinä vihapuheen, valemedioiden, negatiivisten yleistysten ja ilkeämielisten huhujen aikoina haluamme tukea ja rohkaista erityisesti sellaisia suomalaisia, jotka käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun. Vuorovaikutusta, josta on oikeasti hyötyä.

Minä puolestani kysyn, mihin toimenpiteisiin Ylen palkkapaimenet itse aikovat ryhtyä, että Yleisradion toimittajat käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen, josta on oikeasti hyötyä.

Yleisradiolla on yleisöpalvelutehtävä ja hieno roolinsa kansallisen kulttuurin viljelijänä ja varjelijana, joten näytön paikka olisi ensin Ylellä itsellään.

Radio Suomen Pyöreä pöytä, jossa jälkimarxilaiset, feministiset ja löperöliberaalit monikultturistit Kaarina Hazard, Anu Koivunen, Ruben Stiller ja ilman akateemista loppututkintoa työelämäprofessoriksi nimitetty Pauli Aalto-Setälä kokoontuivat jälleen haukkumaan maskuliinisuutta, kansallismielisyyttä ja yleensäkin järkevää ajattelua, ei siihen riitä.

Sillä aikaa, kun yleisöasiamies miettii, mitä tehdä lopettaakseen Yleisradiota vaivaavan punavihreän pöhöttyneisyyden, neuvon Suomen kansalaisia itsenäiseen tiedonhankintaan, jotta ette olisi riippuvaisia Yleisradion, sosialisminpunaisilla sukkapuikoilla kudotun Vihreän Langan, retiisinpunaisen yliopiston ja Helsingin Sanomista tutun Elina Grundströmin hallitseman Julkisen sanan neuvoston turinoista ”professoriksi” nimitetty maisterina hänkin.

7. lokakuuta 2017

Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?


Eräässä edeltävässä kirjoituksessani kerroin, miten Helsingin yliopiston uudessa Tiedekulmassa vietetään ”nationalismin” ja ”populismin” uhripeijaisia. Myös muiden työväentalojen esiintymislavoilla järjestetään villejä karkeloita ”patriarkaalisen” ja ”sovinistisen” kansallismielisyyden nujertamiseksi.

Oulun yliopiston, STT:n ja Forum24-sivuston välittämän tiedotteen mukaan Oulun yliopistolla pidettiin viime viikon lopulla tapahtuma nimeltä ”Tieteen päivät ja tutkijoiden yö”, johon oli kutsuttu puhujaksi muiden muassa ”Bonnier-palkittu Yleisradion toimittaja Jessikka Aro”. Tiedotteen mukaan hän ”on joutunut yhä jatkuvan häiriköinnin kohteeksi kirjoitettuaan Venäjän trolleista Suomessa”.

Teologian tohtori Juha Molari julkaisi aiheesta kaksi kirjoitusta, joissa hän arvosteli vailla tieteellistä pätevyyttä olevan Aron esiintymistä tieteelliseksi tarkoitetulla foorumilla. Hän myös paheksui Arolle myönnettyjä tutkimusvaroja, jotka hänen mielestään kuuluisivat tohtoritason toimijoille.

Silmiinpistävää onkin tapa, jolla ylioppilas Aro taikoo omat syrjintäväitteensä rahaksi. Ammattitaidottomuudesta kertoo hänen halunsa lavastaa kohtaamansa kritiikki ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi”, mikä näyttää olevan luonteenomaista myös feministien käymälle informaatiosodalle laajemmin.

Ex-kirkkoherra Molari on laskenut Arolle myönnettyjä yhteiskunnan tukiaisia kuin syntilistaa, jolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Siinä valossa Aron tieteelliset julkaisut ja tutkimukselliset ansiot ovat jääneet mitättömän vähäisiksi.

Molarin mukaan Arolle on myönnetty jopa sadan tuhannen euron arvosta erilaisia tukiaisia ”tieteentekoa” tai ”tutkivaa journalismia” varten, vaikka 1980 syntynyt Aro on lopettanut vuonna 2004 Tampereen yliopistossa aloittamansa journalistiikan opinnot jo vuonna 2010, eikä hän ole saanut kandidaatti- tai maisteritutkintoaan valmiiksi.

Eniten paheksuntaa on herättänyt Koneen Säätiön Arolle vuonna 2016 myöntämä 35 000 euron suurehko apuraha hybridisodankäyntiä koskevan tietokirjan kirjoittamista varten. Vuonna 2015 Aro julkaisi muutaman jutun ja sai Yleisradiolta palkkana veronmaksajilta kannettua rahaa noin 50 000 euroa.

Vuonna 2016 Aro keräsi joukkorahoituksella yli 30 000 euroa, jolloin rahankeräyksen laillisuudesta tehtiin tutkintapyyntö poliisihallitukselle. Kitistyään infosodan myrskynsilmään joutumisestaan Aron aktiivisuutta voideltiin julkisen vallan toimesta myöntämällä hänelle valtion 10 000 euron arvoinen tiedonjulkistamisen päällekkäinen apuraha (saman) hybridisodankäyntiä koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Kaiken kukkuraksi Aron lompsaa on leventänyt Oulun yliopiston edellä mainitussa mainoksessa hehkutettu 7500 euron arvoinen Bonnierin Suuri Journalistipalkinto, joka myönnettiin Arolle ”vuoden jutusta” 2015 mutta joka kaiken muun hänelle suunnatun suitsutuksen varjossa jää vähäpätöisimmäksi kaikista.

Ansioluettelon huippuna on Arolle vuonna 2004 amfetamiinin käytöstä luettu huumetuomio, jonka jo sinänsä pitäisi riittää Aron potkaisemiseen pois poliittista korrektiutta kaikissa muissa yhteyksissä vaalivasta Yleisradiosta.

Monikulttuuri-ideologia on investointi Kuinka rahat puhutaan heille?

Ottamatta kantaa siihen, mitä Juha Molari on lausunut joistakin toisista asioista muissa yhteyksissä, on joka tapauksessa helppo kuvitella, että näiden rahoitusvääryyksien luetteleminen on vaatinut tohtorilta huomattavaa itsehillintää, jota ei miehellä voi olla koskaan liikaa, mikäli joutuu vihastuneiden naisten mudanheiton kohteeksi.

Totuus on, että Jessikka Aron tutkimukselliset ja journalistiset näytöt ovat jääneet hänen nauttimiinsa taloudellisiin avustuksiin verrattuina heikoiksi. Tämä ei ole mielipide vaan tosiasia. Sen lisäksi, että Arolla ei ole muodollista tieteellistä kompetenssia, hänellä ei ole myöskään sellaista muuta näyttöä, joka oikeuttaisi myöntämään hänelle tohtori- tai professoritason apurahan.

On vaikea sanoa, kuka on puhunut Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Tämän salamyhkäisyyden kautta säätiö rikkoo tieteen julkisuusperiaatetta. Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Aron suosimista ei voida puolustella ”poikkeuksena”, sillä säätiön yleislinjana näyttää olevan mielivaltainen rahanjako. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä jo kolme.

Aron ja Hubaran tapaukset ovat vain vähäpätöisiä esimerkkejä tavasta, joka on myös Suomen Akatemian yleislinjan mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton tendenssimäiseen puolusteluun, monikulttuurisuuden ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle ja että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina Toisina. Näin tiede toiseuttaa.

Myöskään yksityisten säätiöiden ei pitäisi jaella resurssejaan mielivaltaisesti, sillä ne pyrkivät tukeutumaan niin sanottuun vertaisvartiointiin. Toisaalta tällä tavoin myös vertaisvartiointikäytännön puolueellisuus paljastuu, kun epäoikeudenmukaiset ratkaisut pyritään peittämään salaisuuden sumuverholla, ja rahoittajat keekoilevat tieteen olkapäillä anonyymien näennäisasiantuntijoiden huudellessa puolueellisia lausuntojaan ”tieteen” selän takaa.

Sitä kautta näiden ”tiedeorgaaneiksi” itseään kutsuvien tahojen toiminta merkitsee röyhkeää läimäytystä kaikkien niiden ihmisten kasvoille, jotka oikeasti ansaitsisivat rahoitusta ja toimintaresursseja. Jokainen väärin perustein myönnetty tieteellinen avustus on häikäilemätön lyönti kaikkia todellisia  tieteenharjoittajia kohtaan.

Infosotaa ja diplomatiaa, muka: kyllä, pelurien pussiin!

Muodollisten ansioiden puuttumisen lisäksi Jessikka Aroa dismeritoi myös hänen aiempi toimintansa. Netissä reuhatessaan hän on tulkinnut makrotason poliittisia ilmiöitä oman subjektiivisen tunnemaailmansa kautta. Kun lähtökohta on noin subjektiivinen ja tendenssimäinen, sillä ei voi olla yleispätevää tieteellistä eikä informatiivista arvoa.

Jessikka Aron tähänastinen kirjoittelu ei ilmennä myöskään esseemäistä tunnelmasivistystä vaan pelkkää tajunnanvirtamaista vuodatusta, josta puuttuvat sekä metodi, argumentointi, rakenne että johtopäätökset. Hän on yrittänyt kääntää sosiaalisessa mediassa raivoamisensa ”asiantuntemukseksi”, vaikka hänen harjoittamansa läimäyttely kertoo enemmänkin täydellisestä kyvyttömyydestä hallita edes omia affektejaan. Diplomatiassa ja tiedustelualalla tarvittava diskreettiys ja pieteetti ovat hänen toiminnastaan vaarallisen kaukana.

Aron näkökulmasta maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat Suomelle vähemmän haitallisia kuin Suomen valtion hyvät suhteet Venäjään. Totuus on, että suhde Venäjään ei ole sillä tavalla mustavalkoinen kuin Aro maalailee omassa subjektiivisessa tajunnassaan. Käsittääkseni hän tulee antaneeksi huolestuttavan esimerkin tavasta, jolla yksityishenkilön deluusiomaiset mielipiteet voivat heikentää työnantajansa julkisuuskuvaa ja jopa valtioiden välisiä suhteita.

Selitys Jessikka Aron runsaalle rahoittamiselle lieneekin siinä, että poliittinen vihervasemmisto, maahanmuuton suosijat ja monikultturistit ovat tekaisseet hänestä verukkeen oman agendansa ajamiselle.

Itsensä marttyyrisoineesta toimittajasta on tehty symbolinen veruke lehdistönvapauden puolustelulle, vaikka tosiasiassa Yleisradiota sekä Aron tukijoiksi ilmaantuneita toimittajia ja viestintätaloja ei ole koskaan kiinnostanut sen enempää sananvapaus kuin totuuden mukaisen kuvan välittäminen todellisuudesta. Tärkeintä on ollut lavastaa Arosta näennäisesti sorrettu toimittajaparka, joka sankarillisesti ja puhtain purjein taistelee ”oikean” ja ”hyvän” puolesta, tosin rahan kiilto silmissään ja medialinnakkeen suojaamasta roolistaan nauttien.

Kun tarkoitusperät ovat poliittiselle vallalle mieleen, myöskään ”tieteen” nimellä jaettavasta rahoituksesta ei voi tulla mitään pulaa. Tämä nähtiin jo Pekka Himasen raharallissa. Aroa puolestaan tukevat vihervasemmistolaiset professorit, feministinen media ja ne profeministiset mekkoeinarit, jotka ovat alttiita naishormonien hyrskeessä tuotetulle heppatyttöfilosofoinnille.

Uhriutuminen on paras hyökkäys

Jessikka Aron toiminnalla ei olisi tieteen, tutkimuksen eikä totuuden tavoittelun kannalta sinänsä mitään merkitystä, mutta hänen tapauksensa sopii esimerkkiainekseksi: havainnollistamaan tiedepolitiikan puolueellisuutta. Niinpä sen voisi nimetä ”Tapaus Jessiksi”, jolla on tosin monta ”Veronikan muotokuvaa” lähimenneisyydessä.

Vuonna 2010 Veronika Honkasalo -niminen nuorisotutkija ja Vasemmistoliiton nykyinen kaupunginvaltuutettu sai Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon valittelemaan Helsingin Sanomissa, miten hurjaa ”rasistista uhkailua” ja ”vihapuhetta” yliopiston leivissä oleviin tutkijoihin muka suunnataan.

Vastasin heille tuolloisessa blogikirjoituksessani (ja katson edelleen), että professorifilosofi Niiniluodon olisi kannattanut keskittyä pohtimaan, mistä saadaan myös Jukka Hankamäelle asianmukainen virka, juuri sellainen ja yhtä hyvin palkattu, joita feministeille ja Niiniluodon kellokkaille riitti runsain mitoin hänen johtamassaan yliopistossa.

Ei ole tietenkään huono idea lavastaa oma mielivaltansa ”uhkausten” kokemiseksi, paitsi että pelkoon saattaa olla jokin omassa takaraivossa asuva syy. Kun huutaa äänekkäästi ”susi tuolla”, huomio siirtyy pois omasta vallankäytöstä, ja puolustelusta tulee paras hyökkäys.

Samalla, kun lehdissä ja Yle-verolla tuotetuissa ajankohtaislähetyksissä itketään saavikaupalla saunavettä Aro-paran ja häntä komppaavien telaketjufeministien sananvapauden puolesta, ei taaskaan kysytä, kuinka paljon henkistä väkivaltaa, painostusta, kiristystä sekä virkojen ja rahoituksen totaalikieltoa on aiheutettu niille yhteiskuntaelämän todellisille intellektuelleille, joiden tuskasta tiedotus-, toitotus ja vaimennusvälineet pyrkivät vaikenemaan mahdollisimman kuuluvasti.

Tämän sairaan politikoinnin voimattomia, riistettyjä, kahlittuja ja taloudellisin asein teloitettuja uhreja olemme olleet me todelliset filosofit, jotka olemme vastustaneet Euroopan unionin tuputtamaa maahanmuuttoa, kansallisvarallisuuden ryöstöä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tuhoamista emmekä ole hyväksyneet kansalaisille pakkosyötettyä monikulttuurisuuden kommunistista ideologiaa vaan olemme puolustaneet aitoa omakulttuurisuutta ja etnopluralismia.

Vertailun vuoksi tähän voisi liittää myös kirjailija Timo Hännikäisen tapauksen. Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feministeiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole nähdäkseni tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä, tässä ja tässä).

Myös Yleisradiosta on laitettu pois monta nimekästä toimittajaa, kuten Olli Ainola, Jussi Eronen, Salla Vuorikoski ja Ruben Stiller mitättömillä ja tekaistuilla verukkeilla (aiheesta tässä), joiden takaa paistaa poliittinen ajojahti, mutta Jessikka Aro tuo kaikkein vähiten ansioitunein ja aikaansaanein saa olla, ja hänet kiinnitetään valtakunnan äänitorveen entistä vahvemmin köynnöksin.

Resursseja annettiin kaksin käsin myös kirjan kirjoittamiseen, vaikka näyttönä ei ole enempää kuin lupaus. Vaikuttaa vahvasti siltä että, naisille itsesäälissä piehtaroiminen on selvää rahaa näinä feminismin kulta-aikoina.

Häikäilemätöntä tieteen politisointia

STT:n Oulun yliopistosta antaman tiedotteen mukaan ”vihapuhe ja informaatiovaikuttaminen haastavat avoimen tietoyhteiskunnan”. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että myös ”vihapuheeksi” haukuttu yhteiskuntakritiikki ja informaatiovaikuttaminen kuuluvat avoimeen tietoyhteiskuntaan ja muodostavat sen.

Vertailun vuoksi voi jälleen todeta, että kun diplomi-insinööri ja Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kävi puhumassa Turun yliopistolla, Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala paheksui eräässä jutussaan, että perussuomalaisten lehden päätoimittaja saa puhua yliopistossa. Mutta kun joku tutkintoaan suorittamaton toimittajanplanttu harrastaa omaa, pelkästään subjektiivisia kokemuksiaan performoivaa varjonyrkkeilyä Oulun yliopiston esiintymislavalla, kaikki ovet avataan hänelle. Naispuhuja palkitaan runsailla rahalahjoilla, jotka tuovat mieleen Sofi Oksasen tavan pyyhkiä pöydän kaikissa säätiöissä sekä hänen asemansa kansakunnan kaapin päälle nostettuna kotijumalattarena.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Trollitaiteilijasta puhutaankin vain siksi, että kenen tahansa vinkuirmelin nyyhkytarinat sopivat tukemaan median, poliitikkojen ja punikkitieteen laatimaa narraatiota, jossa yhteiskuntamme todellinen älymystö yritetään lavastaa ”vihapuhujaksi”.

Itsen marttyyrisoiminen on narsistien käsissä ase, jolla he voivat kääntää oman häikäilemättömän vallankäyttönsä hyökkäykseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka yhteiskunnassamme todella ovat ajojahtien ja syrjinnän sekä mielipide- ja toimintasaartojen kohteina. Ja heitä ovat ideologisten rikoslain kohtien vuoksi käräjille haastetut, ”rasisteiksi” leimatut, syyttömästi tuomitut ja tietenkin myös se suuri kansan enemmistö, joka vastustaa kyseistä hullua menoa.

Aron takaa Oulun yliopiston tilaisuudessa kurkistivat muiden esiintyjien, eli Suojelupoliisin viestintäpäällikön Jyri Rantalan ja rasismia tutkineen professori Vesa Puurosen, päät. Tiedote ei tosin kertonut, että Jyri Rantala on Yleisradion entinen toimittaja, joka tuli tunnetuksi solvattuaan Jussi Halla-ahoa ”rotutohtoriksi” Ylen uutislähetyksessä, tuloksena loukatun nostama tutkintapyyntö. Jyri Rantalasta minulle on jäänyt opiskeluajoilta mieleen hänen mainosvastaisuutensa, jota hän julisti Tampereen yliopistossa vuonna 1993 ja jonka johdosta hän sai työpaikan punaisesta Yleisradiosta.

Vesa Puuronen puolestaan on Vasemmistoliiton vaaliehdokas, niin kuin melkein jokainen, jolle Suomessa on myönnetty yhteiskuntatieteellisen alan palkkatuoli yliopistosta. Tämä röyhkeä tieteen politisoiminen on pelkkää faktaa. Se ei ainoastaan ”herätä sitä kysymystä”, miten tämä kaikki sallitaan, vaan tuottaa myös vastauksen, että Suomen yliopistoissa tarvittaisiin täydellinen puhdistus, samanlainen, joka tehtiin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n kaatumisen jälkeen.

Puuronen toimi ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -nimisen kolmivuotisen ohjelman vetäjänä hankkeessa, jossa omat tutkimusresurssini katkaistiin puoleen vuoteen vuonna 2001, koska en ollut ideologisen johdon kanssa samaa mieltä. Kun Puuronen nyt kitisee häntä kohtaan esitetyn ”uhkailua”, voisi kysyä, eikö häntä ja hänen kollegojaan lainkaan hävetä se puolueellisuus ja agendan levittäminen, johon hän itse on syyllistynyt istuessaan pyhän paikan vartijana akateemisten tutkimusresurssien päällä ja torpattuaan toimintamahdollisuudet itseään viisaammilta.

Mikäli nämä tieteen kultapossukerholaiset eivät jostakin syystä saisi toteuttaa yliopistolla omaa agendaansa estottomasti, he yrittäisivät kääntää tieteellisen kriittisyyden uhaksi omalle ideologialleen. Sen sijaan sitä, että meiltä kriittisiltä tieteenharjoittajilta on viety kaikki toimintamahdollisuudet akateemisissa yhteyksissä, ei voi sanoa enää uhkailuksi, sillä giljotiinin terä on jo vilahtanut ja päät ovat vadilla. Reilua?

Vaihtoehtomedia ei ole oire vaan henkireikä ja happi

”Tieteen vapaus ja rajat” -seminaari tuo minulle elävästi mieleen Noam Chomskyn teoksessaan The Common Good (1998) esittämän lausuman, että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tämä merkitsee, että totuuden etsinnän ja tieteen elintärkeä edellytys on noiden rajojen jatkuva koettelu. Niin sanottu valtamedia onkin aina väistämättä valhemedia, sillä valhe, totuuden peittely ja suodattaminen ovat vallassa pysymisen välineitä, kun taas valheellisuudesta moititun vaihtoehtomedian olemassaolo on todellinen totuuden yllä pitämisen tapa.

Näin ollen vaihtoehtoinen media ei ole luonnehdittavissa oireeksi valtamedian ongelmista, vaan oire on valtamedia itse, ja parannusta asiaan sopii hakea niiden julkaisujen, ihmisten ja tutkijoiden taholta, jotka vihervasemmistolainen yliopistohegemonia yrittää tuomita elämään hiljennettyinä kaiken julkisuuden ulkopuolella.

Asiat ovat, kuten ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft A Sociological view of the decay of modern society (1994):  ”Ihmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Miten narsismin fasismi ilmenee?

Jessikka Arolla ja hänen kirjoittelullaan ei olisi tietenkään yhtään mitään merkitystä, ellei se sopisi esimerkkitapaukseksi ja todellisen filosofisen ja psykologisen analyysin kohteeksi.

Mediatutkija Dan Steinbock julkaisi vuonna 1981 oikeasti älykkään mutta hieman sekavan kirjan nimeltä Narsismin fasismi. Nimikkeen käsitepari sopii teoreettiseksi lähtökohdaksi myös analysoitaessa nykymediaa.

Sosiaalisessa mediassa käytävä mudanheitto ei olisi nimittäin mahdollista ilman sitä patologista narsismia, joka toimii kantoaaltona kaikenlaisille ”some-pöyristymisille” ja ”some-raivona” tunnetuille ilmiöille.

Väitteeni on, että vihapuheen käsite ei olisi edes mahdollinen ilman, että muutamat omia motiivejaan tiedostamattomat hobitit julistautuvat ”oikean” ja ”hyvän” lipunkantajiksi ja sitten pyrkivät leimaamaan omista mielipiteistään poikkeavat näkemykset ”rasismiksi”, ”natsismiksi” tai ”vihapuheeksi”.

Tämä pätee myös politiikkaan. Jos poliitikot ja median marakatit eivät saakaan vastaanottajiltaan pelkää ihailua, joka tukisi heidän narsistista minäkuvaansa, he itsetunto pirstaleina pyrkivät syyttämään maailman heidän edessään pitämää peiliä ja raivoavat kuvastinta edessään piteleville ihmisille, vaikka syyllinen löytyy peilin edestä.

Sama pätee laajempiinkin politiikan kaariin. Jos ja kun maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunutta ja monikulttuurisuuden ideologia on marxismi-leninismin tapaisen huonon investoinnin tavoin konkurssin partaalla, ei myöskään median esittämä narraatio voi enää piirtää ihmisille todenmukaista ja uskottavaa kuvaa maailmasta. Sen sijaan todellisuuden ja sitä koskevan kertomuksen välimatka kasvaa.

Ongelma on samanlainen persoonan tasolla: todellisuus ei tue toimittajien luomaa kudelmaa eikä pönkitä heidän narsismiaan. Tämä merkitsee persoonan pirstoutumista, joka ilmenee ”some-raivona” tai ”some-pöyristymisenä”, jopa pakona huumeisiin tai punavihreään kuplaan. Narsismiin liittyy ikävänä piirteenä myös halkominen, jolla tarkoitetaan narsistien tapaa jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin sekä tukea saadakseen että viholliskuvaa selkeyttääkseen. Juuri näin myös Suomen valtamedia on toiminut lätkimällä järkeviin kansallisen edun puolustajiin natsileimoja.

Somessa piehtaroivien näennäistutkijoiden ja muiden toimijoiden sekä tieteen rahoittajien kannattaa entistä tarkemmin kiinnittää huomiota omaan toimintaansa. Muuten on se mahdollisuus, että joku heitä paremmin asioita tunteva tekee heistä kohteen omalle tutkimukselleen saattaen heidän toimintansa naurettavaksi siis ihan oikean tieteen metodeilla ja lähestymistavoilla.

Esimerkki median punikkifasistisesta omahyväisyydestä

Entä missä edellä viitattu itseihailu näkyy käytännössä? Katsotaanpa Yleisradion sivuilta.

Yleisradion internetsivujen 29.9.2017 julkaisema juttu kertoi ”Faktana kiitos” -hankkeesta. Jutussa selitettiin, että joukko toimittajia on jalkautunut ”Faktana, kiitos” -kiertueen puitteissa yläkouluihin puolustamaan valtamedian toimintaa ja syyttämään vaihtoehtoisia medioita ”totuuden sekoittamisesta”.

Kun nuoret ja lapsetkin ovat huomanneet, etteivät maahanmuutto ja monikulttuurisuus johdakaan valtamedian suitsuttaman Suuren Unelman toteutumiseen vaan sen vastakohtaan, on toimittajien narsismi säröllä. Nuoret ovat tietenkin luonteva kohde punavihreälle propagandalle ja asennemuokkaukselle, sillä heidän arvellaan (toiveikkaasti mutta virheellisesti) olevan riittävän arvostelukyvyttömiä ottaakseen vastaan mitä tahansa moskaa.

Kiertueen vastaava tuottaja, tieteellisesti arvioiden puolikoulutettu Haaga-Helian toimittajakoulutuksen johtaja Anne Leppäjärvi selittää Ylen jutussa, että kouluvierailujen tavoitteena on oppilaiden ”tukeminen” itsenäisessä tiedonhankinnassa ja ”herätellä” jokaista ”vastuuseen” siitä, mitä tietoa jakaa eteenpäin.

Hän sanoo, että ”[m]e voimme osoitella Yhdysvaltain presidenttiä tai valeuutissivustoja, mutta yhtälailla me voimme kaikki sekoittaa totuutta. Kiertueen yksi tärkeä viesti on, että jokainen, joka jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa, voi olla sekoittamassa totuutta.” [...] ”Leppäjärvi muistuttaa, että pahimmillaan vääristellyt uutiset heikentävät ymmärrystämme tästä maailmasta ja sen seurauksena me ryhdymme romuttamaan demokraattista järjestelmäämme.

Nuorison aivopesu aloitetaan siis mustavalkoisella asenteella, jossa Donald Trump leimataan ”totuuden sekoittajaksi”. Eli kun poliittisen todellisuuden kehitys ei vastaakaan vihervasemmistolaisten toimittajien omaa etukäteen valittua näkökulmaa ja suurta kertomusta, se yritetään mitätöidä ”totuuden vastaisena”. Tämä kertoo journalistiikan piirissä vallitsevasta narsismista ja toimittajia vaivaavasta kollektiivisesta persoonallisuushäiriöstä.

Kannanotto tuo elävästi mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, ja aika paljon ohutta yläpilveä täytyy olla kallossaan jokaisella, joka pitää vapaata tiedonvälitystä uhkana kansanvallalle!

Totuushan on, että todellisuuden muodostavat yhteiskunnassa vallitsevat mielipiteet ja niiden kirjavuus. Vaihtoehtoisten medioiden olemassaolo ei ole uhka kansanvallalle, vaan ne ovat tuo kansanvalta itse.

Mielipiteidenvaraisissa asioissa harvoin voidaan löytää mitään ”objektiivista totuutta” vaan vain subjektiivisia näkökulmia. Tämän Yleisradio ja Sanomien mediat ovat tietenkin halunneet kieltää omassa vallanhalussaan ja pömpöösimäisessä itseihailussaan, joka ei ole enää vuosiin saanut minkäänlaista luottamusta yleisöiltä.

---

Kirjoituksessa mainittuja Oulun yliopiston Tieteen päiviä ei pidä sekoittaa Tieteellisten seurojen valtuuskunnan järjestämiin Tieteen päiviin, joilta nimi on plagioitu ilmeisen tahallisessa sekoittamistarkoituksessa.

6. lokakuuta 2017

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?


Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti maanantaina ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan. Hankkeen internetsivusto valistaa, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.”

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui pian ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta ja arvosteli hanketta Turun Sanomien kolumnissaan katsoen, että ”[d]emokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’.”

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriön määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Ongelma ei ole definitiivinen

Tiede ei ole kuitenkaan ansiokasta siksi, että mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.

Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Vihapuhe ei ole univokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä kaiken kattavasti tai terävärajaisesti. Se ei ole myöskään ekvivokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä muiden käsitteiden avulla, esimerkiksi ’rasismin’ tai ’syrjinnän’ kautta, koska nämä apukäsitteet olisi jälleen määriteltävä ja niin edelleen loppumattomiin. Näidenkään ilmiöiden luonteesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, koska ne ovat arvostusten ja mielipiteiden varaisia.

Paheksutaan, mitä on, mutta ei kysytä, miksi

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriön papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan.

Vihapuheen käsite on vaarallinen, koska se vie huomion pois itse asiasta vihan olemassaolosta ja syistä ja ongelmasta, johon olennaisesti kuuluu vihan torjunta sinänsä.

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi. EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin.

Maahanmuuttokritiikkiä tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, niin kuin ”rasismiakaan” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa vierasperäiset ja kantaväestö kamppailevat niukoista resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Vihapuhetta edeltää usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta rajoitetaan julkisen vallan toimesta.

’Rajoitettu sananvapaus’ onkin oksymoroni, eli itsensä kumoava ristiriita, ja sananvapaudella ja rajoitetulla sananvapaudella on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla. Tunnetusti myös demokratian ja kansandemokratian ero on kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Iskut kohdistuvat emootioiden ja affektien ekspressioihin

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisään päin, tulokset ovat usein paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja tai meritokraattisen oikeudenmukaisuuden rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua affektiivisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Pidettäessä kantta kattilan päällä se entistä varmemmin pamahtaa auki.

Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.

Vihapuheen yksi syy on sen torjunta

Punavihreäksi kahteenkin kertaan (Marko Hamilon ja Jussi Westisen toimesta) todisteltu valtamedia menee tähän syyllistämiseen täysin palkein mukaan, kun sankaritoimittajat väittävät puolustavansa hurskaasti ja puhtain purjein sananvapautta, vaikka toisella kädellään he ovat valmiit riistämään sananvapauden erimielisiltä pois.

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Valtamediaa sanotaan nykyään valhemediaksi siksi, että valehtelu on vallassa pysymisen keskeinen instrumentti, eikä valta-asemaa ole ilman valehtelua ja totuuden peittelyä.

Perin kieroa on, että tämän normatiivin vallitessa saisivat äänessä olla niin mediassa kuin yliopistoissakin vain ne, jotka tendenssimäisesti edistävät punavihreää agendaa ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Nurinkurisuus näkyy siinä, että kriittiset (ja siten todelliset) tieteenharjoittajat taivutellaan sipsuttelemaan varpaillaan ja kerjäämään oikeutusta omalla defensiivisyydellään, siis keskittymään torjumaan erilaisia kompromettointiyrityksiä, jollainen käsittääkseni oli myös Markku Huuskon maininta ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Vihapuheen käsitteen viljely poliittisessa retoriikassa on leimaavaa ja maalittaa helposti minkä tahansa kritiikin diskurssiin kuulumattomaksi ja sopimattomaksi sekä esittäjän ei-toivotuksi tai epäkorrektiksi, pahimmillaan toisinajattelijaksi.

Näin kaikki, mikä ei sovi median piirtämään narratiiviin, pyritään jynssäämään pois. Filosofisesti katsoen julkisen hallinnon tehtävä ei ole kuitenkaan tehdä ihmisten mielipiteitä soveliaammiksi yhteiskuntaan vaan yhteiskuntaa sopivammaksi ihmisten mielipiteisiin.

Vihapuheen paheksunta on merkki vallasta

Kielitieteilijä Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” Vasemmistoa sympatisoivana hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.

Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist puolestaan sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft A Sociological view of the decay of modern society (1994), että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Olen samaa mieltä kuin Markku Jokisipilä siitä, että sananvapautta koskeva nipistely ja näpistely eivät kuulu kansanvaltaiseen yhteiskuntaan.

Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteereitä ei voida löytää, vain valta lopulta määrittelisi sananvapauden rajat, mikä johtaisi siihen, että sananvapautta ei ole.

Tällä tavoin on helppo ymmärtää tšekkiläissyntyistä elokuvaohjaajaa, Miloš Formania, joka sanoi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Sananvapaus esiintyy ja punnitaan vain ongelmallisten asioiden yhteydessä, niin kuin vihapuhettakin esiintyy vain ongelmien merkiksi. Sananvapaus voi ylipäänsä olla vain ongelmallista, koska ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta. Tässä mielessä sananvapauden esiintyminen ongelmana on terveen demokratian merkki!

Mikä vihapuhetta generoi?

Opetus- ja kulttuuriministeriön vihapuhehanke voi tarkoittaa hyvää, mutta se on strategialtaan täysin epäonnistunut ja naiivi perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Omasta mielestäni kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden suita, jolloin kyse on medialle ja muille sanankäyttäjille kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he poliittisen vihervasemmiston kanssa kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittelyn kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se onkin todellista. Vihapuheen käsite (hate speech) onkin lähtöisin Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta, jossa sillä on Amerikan omaan historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, eikä se sovi meidän oloihimme Pohjolaan.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys tuhria omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi. Epäpedagogista on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asennoituminen heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan aggressionsa.

Myöskään vihapuheen olemassaolo sinänsä ei ole ongelma vaan se, että on vihattavia asioita. Kannattaa siis vihata vihaa ansaitsevia asioita eikä niitä ihmisiä, jotka osoittavat oikeustajua olemalla vihaisia vihaa ansaitseville kohteille.

Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”some-pöyristymisiä”, vallitsee ”some-raivo” ja syntyy ”mikroskandaaleja”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta sosiaalisessa mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa käydään makrotason poliittisia kiistoja.

Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Syy: epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa täsmälleen Robert D. Putnamin vuonna 2000 esittämän teorian mukaan.

Lopuksi

Eräänä merkkinä vihapuhetta koskevien näkemysten mielipiteidenvaraisuudesta ei ’vihapuheelle’ ole voitu löytää hyväksyttävää juridista määritelmää. Se ei ole myöskään sinänsä mikään rikos, vaikka Valtakunnansyyttäjänvirastossa käsitettä onkin käytetty ahkerasti, kun on vedetty poliitikkoja käräjille ”vääristä sanoista”.

Niinpä opetus- ja kulttuuriministeriö jatkaa sananvapauden rajoittamista myös ilmaisun ”laillisuuden” tuolle puolen, viittaamalla sen ”eettisyyteen”.

Näin ministeriö koettanee oikeuttaa sananvapauden rajoittamista laittomin keinoin, ja yritys on paljastava. Keneltäkään ei voi jäädä huomaamatta, että tätä kautta pohjustetaan toimintavapauksia mielipidesensorina toimivalle ”poliittiselle poliisille” (Polpo), joka myös kouluttaa lisää poliiseja kansalaisten sanankäyttöä kyttäämään median taputtaessa käsiään.

Tarkkailu- ja valvontayhteiskunnan sikiäminen kertoo minulle filosofina ja sosiaalipsykologina sen, että poliittisessa hallinnossa on jotakin pahasti vialla. Ihmisistä koulitaan Juudaksia ja pieniä palohälyttimiä, jotka kavaltavat toisiaan, ja viranomaiset toimivat lapsenvahteina oppineille. Lopulta kansalaiset käyttävät viranomaisia ja ilmiantonappeja keskinäisten kostojensa välineinä.

On muistettava, että ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet tietyn mielipideklusterin ja ulkomaalaisryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä, tuomareista, virkamiehistä ja laillisuuden vartijoista on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ajavat Euroopan unionin totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.

Tässä kissanhännänvedossa on autuaasti unohdettu Victor Hugon romaani Kurjat (1892), jossa ylimystö sai köyhät kalvamaan toisiaan, jotta rikkaat voivat jatkaa pitojaan. Suvereenisti on sivuutettu myös Molièren satiiri Ihmisvihaaja (1666), joka opetti, että jokaisella on syytä vihata ihmisyyttä itsessään, koska ihminen on läpikotaisin paha ja mätä.

Sananvapautta ei pitäisi kahlita sen enempää rikosoikeudellisesti kuin ”eettisestikään”, koska rangaistuksen uhka ja pakkokeinot saavat yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, ja jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itse kuohia käsityksiään.

”Etiikka” on konventionaalisissa ja ei-tieteellisissä arkiyhteyksissä yleensä pelkkää ideologiaa, josta muodostuu propagandaa. Monikulttuurisuuden kompleksista ja itseään kumoamaan pyrkivää tendenssiäkö tässä täytyisi kaikkien julistaa? Myös paljon viitatut ”ihmisoikeudet” kääntyvät yleensä suuriksi velvoitteiksi toisia ihmisiä kohtaan ilman, että olisi ratkaistu, kuka tämän ”vastuun” ja siitä koituvat laskut pystyy tai haluaa maksaa.

Sellainen yhteiskunta, jossa sananvapautta voi käyttää ”väärin” tai ”oikein”, on vaarallinen, aivan niin kuin ”toisinajattelijaksi” julistaminen on merkki vallankäyttäjien yksipuolisesta julistautumisesta ”yhteiskunnallisen hyvän” lipunkantajiksi. Se on oire median ja tietyn tutkijakunnan sulkeutumisesta omahyväisyyden kehään ja muiden diskriminoimisesta tähän sisäpiiriin kuulumattomiksi.

26. syyskuuta 2017

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia


Helsingin yliopisto avaa uudessa Tiedekulmassa järjestettävän yleisöluentosarjan milläpä muulla kuin poliittisen vihervasemmiston propagandatilaisuudella, johon monikultturistit ja maahanmuuton suosijat kokoontuvat ihastelemaan ”natsismia”. ”Nationalismi nyt” -tilaisuus pidetään torstaina 28.9. klo 17, ja keskustelemaan on kutsuttu latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta, erikoistutkija Pasi Saukkonen, sosiaalipsykologian professori Inga Jasinskaja-Lahti, nuorekas filosofi Timo Miettinen ja opiskelija Maïmouna Jagne-Soreau.

Tilaisuus on tietysti osittain englanninkielinen, jotta näin voitaisiin vetää matto alta suomenkieliseltä yleisöltä, joka tällä tavoin pakotetaan oikeuttamaan itseään ja kerjäämään ymmärrystä omalla maaperällään internatsistisen kieli-imperialismin vuoksi.

Tilaisuutta luonnehditaan tiedotteessa seuraavasti: ”Kuka saa olla suomalainen? Kansallisaate kumpuaa stereotypioista ’meistä’ ja ’heistä’. Tulijat koetaan uhaksi, vaikka he tulisivat pakosta henkensä säilyttämiseksi, eivätkä haluaisi edes tulla. Maailma koetaan aiempaa turvattomammaksi, vaikka Euroopassa on turvallisempaa kuin vuosikymmeniin. Uhkakuvia ruokitaan, koska nationalismista hyötyy aina joku.

Kirjoittaja on onnistunut muutamankin rivin tekstissä ilmaisemaan niin paljon ajatusvirheitä, epäloogisuuksia ja näkökantojen takana piileviä kompleksisia ajatuskulkuja, että esitystä olisi voinut huoletta lyhentää näiden piirteiden lainkaan kärsimättä.

”Kansallismielisyyden uhkaa” dekonstruoituna

Kuka saa olla suomalainen?Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei suomalaisuus ole normatiivinen vaan biologinen ja geneettinen ominaisuus. Suomalaisuus on etninen käsite, joka viittaa kansaan. Sen sijaan kysymys Suomen kansalaisuudesta on mahdollista ratkaista normatiivisesti, esimerkiksi luovuttamalla tai ottamalla kansalaisuus pois.

Kansaan tai kansanryhmään kuuluminen on perimmältään täysin eri asia kuin kansalaisuus, joka on juridinen tai poliittis-hallinnollinen ominaisuus. Eihän kukaan järjissään oleva sano esimerkiksi Suomesta Syyrian ISIS:in joukkoihin taistelemaan lähtevää tai sieltä (kaikeksi onnettomuudeksi) takaisin palaavaa irakilaistakaan ”suomalaisterroristiksi”, vaikka hänelle olisi jossakin vaiheessa tai jonkin poliittisen virheen vuoksi myönnetty Suomen passi.

On myös väärin sanoa, että ”kansallisaate kumpuaa stereotypioista ’meistä’ ja ’heistä’”, sillä jako eri ihmisryhmiin ei ole mikään stereotypia eli kaavoittunut käsite, joka olisi luotu keinotekoisesti. Kuten jo edellä viittasin, sen pohjana on kuuluminen johonkin kansaan etnisessä mielessä. Ihmiset eivät luo jakoa ”meihin” ja ”heihin”, vaan kansojen väliset erot ovat objektiivisia tosiasioita. Samaan tapaan kansojen ja kansakuntien väliset arvo-, etu- ja kulttuurikonfliktitkin ovat todellisuudessa vallitsevia asiantiloja eivät mitään sellaista, joita joku keksisi pahantahtoisuuttaan.

Niinpä myös kansallisuusaate (ei siis ”kansallisaate”, kuten sitaatissa virheellisesti mainitaan) on sosiaalisesta todellisuudesta nouseva yhteiskunnallinen tosiasia, joka ei ole kiellettävissä eikä moralisoitavissa, sillä sen kautta artikuloituvat objektiivisina maailmassa vaikuttavat konfliktit. Kansallisuusaate on osa ihmisten naturalistista kilpailua ja sisältyy todellisuuteen itseensä, joten sen kieltäminen olisi perin juurin valheellista.

Olennaista olisikin löytää tasapaino kansallisen edun edistämisen ja muun kanssakäymisen välille, mutta tätä tarkoitusperää monikulttuurisuuden ideologia vaikeuttaa puuttumalla kansallisvaltioiden etnonationalistiseen rakentumiseen ja haluamalla murskata valtioiden rajat, joilla konflikteja säädellään ja jotka ylläpitävät rauhaa.

Monikulttuurisuuden ideologia ja siihen perustuva internatsismi pyrkivät sekoittamaan yhteiskunnallista tehokkuutta edistävän kerroksittaisen rakenteen, jossa yhtenäinen kansa muodostaa kansakunnan ja kansakunnan ympärille rakentuu hyvinvointiyhteiskuntien luomiseksi välttämätön kansallisvaltio.

Kansallismielinen filosofia on Järjen hegeliläis-snellmanilainen instrumentti, jonka postmoderni, jälkistrukturalistinen ja jälkimarxilainen, hajanaisuutta, irrallisuutta ja paimentolaisuutta palvova heppatyttöfilosofointi on yrittänyt jo pitkään tuhota, aivan niin kuin kansallisvaltionkin.

Multiculturalism: always better with a very good lie!

Entä sitten seuraava väite: ”Tulijat koetaan uhaksi, vaikka he tulisivat pakosta henkensä säilyttämiseksi, eivätkä haluaisi edes tulla.

Totuus on, että Lähi-idän ja Afrikan kehitysmaalaiset ovat luikerrelleet Eurooppaan nimenomaan päästäkseen lihapatojen ääreen. He ovat sen vuoksi jopa valehdelleet ikänsä, koska alaikäisille turvapaikka yleensä myönnetään. Ankkurilapsina nämä partavauvat ovat sitten haalineet perässään Kleinbusseittain sukulaisiaan perheenyhdistämisten verukkeilla.

Totuus on myös se, että turvapaikkasurffaajista ei pidetä täällä siksi, että heidät koettaisiin ”uhaksi” (psykologisoiva käsite) vaan siksi, että useimmat ymmärtävät, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virta ei ole länsimaita kohtaan oikein, siltä puuttuu filosofinen oikeutus, eikä se ole oikeudenmukaista. Lisäksi se ei ole ollut länsimaille hyväksi vaan suureksi vahingoksi, ja näyttö myönteisistä tuloksista puuttuu.

Lisäksi se, että muualla menee huonosti, ei perusta loogisesti ajatellen meille velvollisuutta ottaa vastuuta muiden kurjuudesta varsinkaan, kun emme ole syypäitä siihen, mitä esimerkiksi Syyriassa tai Irakissa tapahtuu, ja itse joudumme elämään valtiona velaksi. Jos joku hyökkää yhteen maahan jossakin päin maapalloa, ei ole oikein, että sieltä kansa pakenee ja hyökkää tänne. Siinä tapauksessa heidän pitää paeta myös meitä.

Ei ole myöskään totta, että kehitysmaalaisia maahantunkeutujia, kukkarollemme pyrkiviä turvapaikkaturisteja, muslimimilitantteja ja terroristeja ei koettaisi uhaksi tai että he eivät haluaisi tulla tai pyrkisi tänne. Suomalaisten ihmisten ja Euroopan muiden kantaväestöjen kokema uhka ei ole vain koettua vaan todellista. Ja silloinkin kun se on koettua, se ei ole ”ennakkoluuloista” (sosiaalipsykologien suosima käsite) vaan todellisuudentajuista, toisin kun tilaisuudessa livertelevien viisastelijoiden omat näkemykset.

Tilaisuuden esittelyssä lausutaan myös seuraavasti: ”Maailma koetaan aiempaa turvattomammaksi, vaikka Euroopassa on turvallisempaa kuin vuosikymmeniin.

Tällainen valheellinen perusaksiooma on varmaankin tarpeellinen, sillä joskus maahanmuuttopropagandaa edistää sekin, että esitetty valhe on suuri. Yleisön vintti menee tällöin pimeäksi, ja ihmiset joutuvat informaatioshokkiin menettäen kykynsä käsitellä mitään ajatuksia. Ollessaan tyynnyttelevä valhe myös tainnuttaa ihmiset vastaanottavaisiksi uskomaan kaiken olevan hyvin.

Totuus on, että maahanmuutto ja islamisaatio ovat päästäneet Pirun irti Euroopassa, ja ne ovat johtaneet kansakuntien jakautumiseen halkaisten mielipiteet kahtia ja murentaen sosiaalisen luottamuspääoman palasiksi koko yhteiskunnassa.

Vielä sananen sitaatin lopusta: ”Uhkakuvia ruokitaan, koska nationalismista hyötyy aina joku.

Lauseen loppu voisi olla totta, mikäli siinä puhuttaisiin kansallismielisyydestä eikä sitä pyrittäisi leimaamaan nationalismin käsitteen historiallisella painolastilla, joka heikosti kuvaa vähemmistökulttuurina maailmassa esiintynyttä suomalaista kansallismielisyyttä.

Nimittäin kansallismielisyydestä todellakin hyötyy aina joku, toisin kuin monikulttuurisuudesta, internationalismista ja siihen liittyvästä väestöjenvaihdosta, joista on haittaa lähes kaikille muille kuin kehitysmaalaisille ja kansainvälisille kapitalisteille. Siksi on surkuhupaisaa, että länsimaiden keski- ja työväenluokasta koostuva poliittinen vasemmisto on vetänyt kosmopoliittisen talouseliitin vankkureita lisää maahanmuuttoa vaatiessaan.

Uhkakuvia ei ruokita siksi, että nationalismista hyötyy joku. Kansallisvaltioajatus ei nojaa uhkakuviin eikä illuusioihin vaan kansalaisten yhteiseen etuun, jonka edistäminen on järkevää utilitaristisen hyötymisfilosofian mukaisesti.

Uhkakuviakin toki on entistä enemmän, mutta ne eivät vallitse siksi, että uhatut ja uhrit loisivat niitä. Sehän olisi samanlaista kuin väittää, että terroristeja on, koska uhrit vetävät heitä puoleensa. Päinvastoin: uhat ovat todellisia, koska muualta tulevat uhkaavat hyvinvointiyhteiskuntaamme, kuntien ja valtion taloutta, katuturvallisuutta, asuntotilannetta, väestörakennetta, kotimaisten kielten asemaa, työpaikkojamme ja aivan kaikkea – objektiivisesti, eivätkä millään ”uhkakuvien” tasolla.

Heitä sanotaan tutkijoiksi

”Nationalismi nyt” -tilaisuus antaa selvän näytön siitä, että Helsingin yliopisto on taas perustanut uuden esiintymislavan maahanmuuttopropagandaa ja monikulttuurisuuden ideologian levittämistä varten. Siellä yliopiston palkkaamat tendenssitutkijat jakavat omaa, yleensä jonkin henkilökohtaisen intressi-, osallisuus- tai sukulaisuusjääviyden sisältävää agendaansa, sekä moraaliposeeraavat näsäviisauden ja näennäisen hyveellisyyden kylvyssä sekavasti piehtaroiden.

Jo tilaisuuden esiintyjäkaarti paljastaa, kuinka puolueellinen kyseinen tapahtuma on. Keskustelijoina ovat Nicaraguan sandinistien tukija Jussi Pakkasvirta sekä Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön suojatyöpaikassa työskennellyt ja nykyisin Helsingin kaupungin maahanmuutto-ongelmien märehtimisestä leipänsä saava Pasi Saukkonen, jota media käyttää selittääkseen maahanmuuton ongelmia parhain päin mutta joka ei ole toimessaan esittänyt yhtään etnisesti jäsenneltyä selvitystä humanitaarisen maahanmuuton kaupungille aiheuttamista kustannuksista, vaikka juuri tällaista tutkimusta tarvittaisiin.

Lisäksi puhumassa on uuden untuvainen filosofi Timo Miettinen, joka 1930-luvulla kuolleen Edmund Husserlin Eurooppa-käsityksiin perehdyttyään ei ole pystynyt ymmärtämään nykyisen Euroopan tilanteesta yhtään mitään mutta on saanut tutkielmastaan palkinnoksi Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtajanviran ja on nyt selvästi Brysselin mies, vaikka vielä 30-vuotta sitten tämän kaltaisen byrokraatin adekvaatti sijoituspaikka olisi ollut DDR:n valtionpoliisi Stasi. Myös hän on pyrkinyt tekemään filosofisia johtopäätöksiä politiikasta, mutta erona minuun on, että hän on sitoutunut edistämään EU-kritiikitöntä demariretoriikkaa, kun taas oma asemani ja 20 viimeksi kuluneen vuoden aikana tekemäni työ on pyritty likvidoimaan vihervasemmistolaisen värisuoran vallassa olevien yliopistolaitosten gulagissa.

Maahanmuuttajanäkökulmaa sisältäpäin edustaa sosiaalipsykologian professori ja tendenssitutkija Inga Jasinskaja-Lahti, jolla maahanmuuttajataustaisena on maahanmuuttoa edistämään pyrkivä agenda, aivan kuten Maïmouna Jagne-Soreaullakin.

Maahanmuuton kritiikkiä, monikulttuurisuuden ideologian arvostelua ja EU-kriittisyyttä tässä tilaisuudessa ei edusta kukaan. Koska minua ei kutsuttu paikalle olemaan eri mieltä enkä olisi mennytkään, koska en lähde yliopistolle, ellei myös minulle makseta professorin palkkaa sanon näkemykseni tässä. Tieteen ei pitäisi pyrkiä toimimaan maahanmuuton edistämisen warranttina eikä verukkeena, vaan asia kuuluisi ratkaistavaksi kansanvaltaisessa prosessissa eikä missään tiedekulman komiteassa, jossa yliopiston palkkapiiat pölisevät omaa kansallisvaltioiden mädätysagendaansa estottomasti.

Venäjän suunnalta on muuten tullut tänne Suomeen vuosikymmenien varrella erilaisia uhkia, ja sodissa heidät onnistuttiin torjumaan. On kummallista, että esimerkiksi Inga Jansinskaja-Lahti saa esittää omaa maahanmuuttopropagandaansa yliopistossa ja hänelle maksetaan siitä vieläpä palkkaa suomalaisilta ihmisiltä kannetuista verovaroista, mutta Ilja Jasinski ei saisi esittää maahanmuuton arvostelua omalla lehtifoorumillaan, vaan hänet pannaan vankilaan, vaikka tekonsa ovat Suomen kansalle, sananvapaudelle, totuuden etsimiselle ja Euroopan kansakunnille hyväksi.

Johtopäätöksiä

Voidaan kysyä, mitä tieteellistä tai yhteiskunnallista lisäarvoa saadaan siitä, että Tiedekulman kautta punavihreät loperöliberaalit pääsevät ilmentämään yliopistoissa omaa narsismiaan ja muokkaamaan tiedeyleisöille synnytettävää todellisuuskuvaa henkilökohtaisella vallanhalullaan, joka vain on piilotettu ”hyviksi” naamioitujen asioiden, kuten ”länsimaisten arvojen” tai ”ihmisoikeuksien”, ajamiseen.

Todellisuudessa kyseessä on poliittinen kampanjointi, jossa noiden ihanteiden omaa olemusta ei ole pohdittu eikä määritelty, ja maahanmuuttoa suosimalla niitä kumotaan. Toiveena näyttää olevan, että tiedeyleisö ja opiskelijat muuttuisivat henkisiksi ruotsalaisiksi ja menisivät kohteliaisuudesta vikasietotilaan, jossa he suu mutrulla ottavat vastaan tuota jatkuvaa freudilaista lipsahdusta, joka on läpikotaisin valheellista. Myönteistä Tiedekulman perustamisessa entiseen hallintoviraston pytinkiin on se, että hallintoa lopettamalla on suomustettu pois byrokraatit, jotka ovat syöneet sikamaisesti opetus- ja tutkimusresursseja (aiheesta tässä).

Poliittiseen manipulaatioon pyrkivä tiede, joka perustuu asenteellisille mielipideklustereille, ideologisille presuppositioille sekä kausaaliyhteyksiä ymmärtämättömille näkövammoille, ei ole tiedettä lainkaan, vaan siitä on tehty pelkkä keppihevonen vihervasemmiston päämäärien ajamiseen ja yhteiskunnan lellimien prinsessojen leivissä pitämiseen yliopistojen sisällä.

Sanon suoraan myös sen, että on turha naukua ”natsismista”, kun kansallismieliset tekevät Euroopassa juuri sitä hyvää, jota internationalistit ja federalistit eivät tee vaan laiminlyövät vastuunsa tuhoamalla valtioiden talouden, kansallisen varallisuuden ja väestörakenteen, aivan kuten Merkel ja hänen hallituksensa Saksassa. Sittenkö kaikki on hyvin?  

Katson muuten, että ”natsismia” parjatessanne te pulmusen puhtaat antifasistit siellä yliopistolla tunnette alitajuista ja salattua tyytyväisyyttä nähdessänne meitä kansallismielisiä ihmisiä, sillä silloin teillä joko on kohde, johon voitte purkaa sisäsyntyistä vihaanne, tai iloitsette siitä, että maailmassa on vielä kaltaisiamme miehiä, jotka ajattelevat ja toimivat loogisesti.

Mutta jatkakaa toki oman monikulttuurisen kudelmanne virkkaamista; on mielenkiintoista havaita ja todistaa, kuinka pahasti päin helvettiä teidän Suuri Unelmanne vielä menee. On syytä muistaa, että myös se aikojen aamun natsismi lähti lentoon katteettoman idealismin ja optimismin vuoksi, kun muutamat typerykset menivät yliarvioimaan ihmisten hyvyyden ja suvaitsevaisuuden ja lähettivät kurjistettujen ihmismassojen perään samanlaisia beethovenilaisen harmonian haaveita kuin EU nyt.

---

”Nationalismi nyt”-seminaarin lisäksi suuressa ja mahtavassa Tiedekulmassa järjestetään myös muuta vihervasemmistoa kuumottavaa ohjelmaa.

Sota verkossa” -seminaarissa päästään 3.10. märehtimään, millä tavoin internetin vapaa tiedonkulku on uhka valtarakenteille, ja ”Rauhantekijät”-seminaarissa 5.10. voidaan levittää 60-lukulaista rauhanpropagandaa.
Demokratian kriisi” -seminaarissa paheksutaan 9.10., että ”populistinen retoriikka on nousussa” (lue: järkipuhe lisääntyy maailmalla). ”Kielen tila” -seminaarissa Aleksis Kiven päivänä siunaillaan monikulttuurisuuden tuloksia ja kysytään viattomina ”mitä kieltä Suomessa puhutaan sadan vuoden kuluttua”. ”Maailma Suomessa / World in Finland” -tilaisuudessa 12.10. julistetaan, että ”Suomi ei ole eikä koskaan ole ollut irrallaan muusta maailmasta” (mikä sisältää piiloväitteen, että kulttuurimme on mädätettävä kehitysmaalaisten maahanmuutolla ja puujumalilla).
Maailmantalouden myrskyt” -seminaarissa 17.10. euroalueen tuottama katastrofi yhdistetään elegantisti ilmastonmuutoksen oletettuihin vaikutuksiin ja itketään kuin lelunsa rikkoneet lapset, että ”protektionismi ja nationalismi nostavat päätään eri puolilla maailmaa ja maailmantalous vavahtelee” (niin kuin käy aina, kun ituhipit päästetään johtamaan valtioiden politiikkaa).
18.10. järjestetään ”vasemmistolaiseksi” itseään mainostavan maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen egotrippi ”Teivo Teivainen: World Political Experience”, kun taas ”Juurettomat” -seminaari 24.10 (”voiko ihminen juurtua muulla tavoin kuin paikallaan ollen”) viittaa temaattisesti pakolaisuuteen ja nomadismiin.
Loppuväristykset vihervasemmistolle tuottaa 7.11. pidettävä ”Tulevaisuus menee metsään” -seminaari, jonka mukaan ”biotaloudesta povataan Suomelle suurta mahdollisuutta” ja jolla luentosarja pyritään naulitsemaan myös ekologisesti kestävälle pohjalle.
Kuten huomaatte, biohajoavan yliopiston kierrätysverkostossa on paljon kompostoitavaa. Tilaisuuksien esiintyjistä (Hanna Smith, Eva Biaudet, Pekka Haavisto, Tarja Halonen, Nazima Razmyar ja muutama muu vihervasemmiston kellokas, kuten Palfece, Reetta Räty ja Miika Tervonen) voitte päätellä, että tiedettä saadaksenne teidän ei tarvitse mennä yliopistolle, vaan voitte astella suoraan Vasemmistofoorumiin. Yliopisto on edelleenkin mehukas kuin vesimeloni päältä vihreä ja sisältä punainen vaikka anti muutoin onkin tuoretta kuin Faaraon kivekset ja tarjonta ravitsevaa kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.


Kirjoituksia tieteen puolueellisuudesta:

Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

24. syyskuuta 2017

Johtavatko James Bond ja M Eurooppaa?


Euroopan federalistit onnistuivat pelastamaan keväällä nahkansa ja käyttämään Ahtisaari-ilmiötä hyväkseen lanseeraamalla Ranskan presidentinvirkaan ”epäpoliittiseksi” mielletyn Emmanuel Macronin. Äänestäjien epävarmuutta ja Euroopassa käynnissä olevan väestöjenvaihdon aiheuttamaa sekavuutta hyväkseen käyttäen Macron pystyi luomaan itsestään messiaanisen illuusion, joka toteuttaisi päämäärien valtakunnan ja Suuren Monikulttuurisen Unelman.

Saksassa puolestaan järjestetään tänään 24. syyskuuta liittopäivävaalit. Maata on hallinnut Angela Merkelin johtama kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien koalitiohallitus, ja Merkel tavoittelee vaalissa neljättä kautta liittokanslerina. 

Emmanuel Macronin ja Angela Merkelin suhde on muistuttanut elävästi James Bondin ja agentti M:n suhdetta äitipoika-leikkeineen. Kemistiksi Leipzigin Karl-Marx-yliopistossa kouluttautuneen Merkelin asema kuitenkin horjuu, ja lähtökellot ovat soineet hänelle vuodesta 2015, josta lähtien Merkel kätilöi Saksaan yli miljoona humanitaarisin perustein tullutta pakolaista, turvapaikkaturistia, muslimimilitanttia, kerjäläistä ja muuta loiseläjää.

Niinpä esimerkiksi Uusi Suomi kirjoitti aiheesta 9.10.2015 otsikolla ”Saksassa kiehuu jo avoin kapina maahanmuuttopolitiikasta Merkeliä uhataan oikeudella”, ja Iltalehti sekä Yleisradio toistivat asian jutuissaan. Vuoden 2016 alkupuolella ryhmä lakimiehiä nosti Merkeliä vastaan kanteen hänen harjoittamansa pakolaispolitiikan vuoksi, ja tähän päivään mennessä peltirouvaa vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta oven avaamisesta hallitsemattomalle pakolaisvirralle (maanpetosrikosten distinktioista Suomen lainsäädännössä tässä).

Vaihtoehto nykypolitiikalle ei tule kuitenkaan Martin Schulzin johtamien demarien suunnalta, sillä sosialistien maahanmuuttokanta on vielä tuhoisampi kuin krisujen, ja sitä hillitsee vain puoluejohdon pelko perussaksalaisten duunarien ja työttömien kannatuksen menetyksestä.

Merkelin todellisina haastajina ovat ”professoripuolueena” tunnetun kansallismielisen Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland, AfD) -puolueen poliitikot. Puolueen nimitys ”professoripuolueeksi” perustuu siihen, että sen riveissä on esiintynyt monia näkyviä tieteenharjoittajia, minkä vihervasemmisto on koettanut kääntää ”populismiksi”, aivan niin kuin se on yrittänyt nälviä myös puolueen lempinimen olevan ”vain pilkallinen”.

Toivon lämpimästi Angela Merkelin syrjäyttämistä Saksan liittokanslerin virasta joko vaaleissa tai oikeudenkäynneissä ja hänen korvaamistaan asiantuntevilla ja vastuunsa ymmärtävillä poliitikoilla. Samoin toivon jytkyä AfD:lle, vaikka sen kannatus ei hallitusvastuuseen riittäisikään ja vaikka perinteiset valtapuolueet pyrkisivät sulkemaan maahanmuuton vastustajat poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle yhtä häikäilemättömin keinoin kuin Suomessa.

Maahanmuutto on repinyt Saksaa

Angela Merkelin poliittinen asiantuntemus on ilmentänyt enemmänkin niin sanottua ”yhteiskunnallista kemiaa” kuin todellisten olojen tuntemusta, minkä voi ymmärtää hänen koulutustaustansa valossa.

Lapsettomalla Merkelillä ei vaikuta olevan sen enempää henkilökohtaista kuin sensus communikseenkaan perustuvaa motiivia vastata Saksan tulevaisuudesta, sillä hän on koettanut perustella maahanmuuttotulvaa Saksan kantaväestön keskuudessa alenemaan lähteneellä syntyvyydellä.

Kompensoitaessa väestödiagrammien kuhmuja maahanmuutolla unohdetaan kuitenkin maahanmuutosta johtuvat kulttuurikonfliktit, sosiaalikustannukset ja väestöpoliittiset heikennykset, mikä merkitsee kansakunnan mädättämistä vierasperäisen eduksi.

Tällöin tallotaan kantaväestön varpaille ja tehdään saksalaisten asema entistäkin tukalammaksi. Samoin unohdetaan, että syy kielteisenä koetun nationalismin esiinnousuun on ollut ja on vastuuton idealismi, joka koettelee kantaväestön kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta (aiheesta lisää kirjoituksessani ”Maahanmuuttoa on vauhditettava, jotta natsismin uhka väistyisi”).

Mätä maahanmuuttopolitiikka on Merkelin käsissä savuava ase

Muut EU-maat eivät ole uskaltaneet vastustaa Merkeliä, koska Merkel kannattaa Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamista USA:n toivomuksen mukaisesti, ja pakotteiden jatkaminen on varsinkin Itä-Euroopan maiden turvallisuusetujen mukaista.

Avainsyy EU:n halvaantumiseen pakolaiskriisin keskellä onkin Merkelin kurjan tahdonmuodostuksen ohella Venäjä, jonka sotilaallinen uhka ohjaa EU-maita hakeutumaan keskinäiseen konsensukseen yhtä aikaa sekä pakoteasiassa että pakolaisasiassa.

Merkelin johtama Saksa on taivutellut muut EU-maat ottamaan vastaan pakolaisia hintana Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamisesta. Näin voidaan sanoa, että Merkel on hallinnut Eurooppaa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan tuella, johon vedoten hän on pakottanut muut EU-maat nielemään ”taakanjaon” periaatteet ja hylkäämään Dublinin sopimuksen. Mätä maahanmuuttopolitiikka on siis Merkelin käsissä ase, jolla hän uhkaa muita EU-maita piirittääkseen Venäjää.

Venäjä tekisikin oikein, mikäli se vähentäisi sotilaallista uhkaa Euroopan suunnalla, sillä se mahdollistaisi nippusiteiden avautumisen Euroopan maiden ympäriltä. Tilanteen laukeamista Vladimir II ei nähtävästi kuitenkaan halua (Vladimir I:n ollessa jo turvallisesti vitriinissä).

Toisella tavalla sanottuna Merkel on vyöryttänyt lähi-itäläisiä Eurooppaan, koska hän ei halua joutua kahden rintaman sotaan vaan haluaa varmistaa energiatoimitukset Lähi-idästä siltä varalta, että suhteet Venäjään menevät entistä pahemmin huurteeseen. Näin tehdessään Merkelin Saksa on laittanut EU:n jäsenmaat maksamaan oman kieron ulkopolitiikkansa virheet Keski-Euroopasta valuvan muslimivirran muodossa.

Nyky-Saksa tuhoutuu omaan natsismin kammoonsa

Ideologinen pääsyy Saksan haluttomuuteen torpata islaminuskoisten Eurooppaan suuntaama miekkalähetys on saksalaisten omaatuntoa häiritsevän natsitrauman aiheuttama häveliäisyys, vieraskoreus ja kausaalisuhteet rikkova oman kansan syyllistäminen. Niiden vuoksi Saksan maaperällä tehdään nyt käänteistä kansanmurhaa, jonka kohteena on eurooppalainen kantaväestö, ja vaikutukset ulottuvat myös Suomeen.

Entisen kristillisdemokraatin ja nykyisin AfD:tä kannattavan Erika Steinbachin mielestä Saksan hallitus on toiminut kuin diktaattori. Merkel-mummun valtiatarleikki omilla liikavarpaillaan katkeaa toivottavasti pian, ja Saksa saa taas pian kunnon johtajan. Siitä riippuu pitkälti koko Euroopan tulevaisuus.

Vertauskuva James Bondin ja agentti-M:n välillä puolestaan epäonnistuu vain siksi, että sen enempää Macron kuin Merkelkään eivät ole brittejä, jotka ottivat kaukaa viisaasti ritolat EU:n konglomeraatista. Semioottisesti puhuttelevalta tilanne näyttää uutuuselokuva Victoria & Abdulissa, jossa Merkel selvästikin flirttailee maahanmuuttaja-rikastuttajan kanssa. Sattumaako?


Kirjallisuutta

Suositeltavaa luettavaa Saksan tilanteesta ovat yhteiskunnan perusyksikön (eli nojatuolinsa ja TV-settinsä välisen myyttisen yhteyden) muodostamasta syväkoomasta heränneen entisen demaritelevisionkatsojan, Thilo Sarrazinin, vuonna 2016 julkaisema teos Wunschdenken: Europa, Währung, Bildung, Einwanderung warum Politik so häufig scheitert? (”Toiveajattelua: Eurooppa, valuutta, koulutus, maahanmuutto Miksi politiikka niin usein epäonnistuu?”) ja hänen vuonna 2010 ilmestynyt kirjansa  Deutschland schafft sich ab Wie wir unser land aufs Spiel setzen (”Saksa lopettaa itsensä Miten vaarannamme maamme?)”.

Suositeltava on myös sosiaalikasvatuksen professorin, Gunnar Heinsohnin, teos Söhne und Weltmacht Terror im Aufstieg und Fall der Nationen (”Ihmiset ja maailman voima Terrorin nousu ja lasku kansakunnissa”) vuodelta 2003.

Italialaisen toimittajan Giulio Meottin Gatestone-instituutille kirjoittama artikkeli Saksan tilanteesta (”The Rise of Islam”) tässä ja sen referaatti Oikeassa Mediassa tässä.

---

Päivitys 25. syyskuuta 2017: Alternativ für Deutschland sai 12,6 prosenttia kannatuksesta, ja Merkelin kristillisdemarit tipahtivat 33 prosenttiin, joten olin ennustuksessani oikeassa, toisin kuin Ylen käyttämät näennäisasiantuntijat Kimmo Elo ja Tuomas Iso-Markku Helsingin yliopistosta. Hanna Hanhinen -nimisen toimittajan kirjoittaman jutun mukaan ”[s]uomalaistutkijat pitävät Saksan sunnuntaisten liittopäivävaalien suurimpana yllätyksenä liittokansleri Angela Merkelin luotsaaman CDU-puolueen kannatuksen merkittävää laskua.” Yleisradion toisessa jutussa toimittaja Minna Pärssinen puolestaan itkee, ”[m]istä äärioikeistolainen AfD sai kannattajansa?” Puolue näyttää ”äärioikeistolaiselta” vain, jos sitä katsoo äärivasemmalta. AfD:n ihana vaalivoitto veti suut apeiksi niin Ylessä kuin yliopistollakin, vaikka apeuteen olisi syytä saksalaisilla itsellään: Merkelin harjoittama terrorismi voi jatkua demarien 20,5 prosentin tuella, koska kristillisdemokraatit säilyttivät täpärästi asemansa suurimpana puolueena.