21. marraskuuta 2017

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä


Esseisti Timo Hännikäinen kirjoitti pari päivää sitten, että poliittinen äärivasemmisto alkoi ahdistella Alfred Kordelinin säätiötä sen myönnettyä kirjailija Maria Asunnalle, kriitikko Kari Salmiselle ja muusikko Erkki Seppäselle apurahan hankkeeseen nimeltä ”Turvapaikka uutisissa Katsaus suomalaisen median turvapaikkauutisointiin”. Hännikäinen sanoi näin:

Vuorokauden kuluttua apurahan myöntämisestä äärivasemmistolainen verkkokirjoittaja Veikka Lahtinen kirjoitti blogitekstin otsikolla Kordelinin säätiö jälleen äärioikeiston asialla.  Kirjoituksessa Lahtinen pyrki hajanaisilla sosiaalisesta ja perinteisestä mediasta poimituilla tekstinpätkillä leimaamaan työryhmän jäsenet maahanmuuttovastaisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Hänen mukaansa Kordelinin säätiö tuki tällaisilla apurahapäätöksillä äärioikeistolaisen ajattelun levittämistä Suomessa.

Vastauksessaan ”Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla” Hännikäinen raportoi, että Lahtisen tueksi menivät muiden muassa sosiaalisen median huuhaahahmot Sakari Timonen ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian vasemmistoliittolainen tendenssidosentti Panu Raatikainen, Suomen Akatemian tutkijatohtori ja kommunistisen historiankirjoituksen kuoripoika Oula Silvennoinen sekä Lapin yliopiston tutkija Saara Koikkalainen, joka itsekin nauttii Kordelinin apurahaa. Taidekriitikko Otso Kantokorpi heitti ilmaan ajatuksen Kordelinin säätiön boikotoimisesta.

Aihetta käsiteltiin Sdp:n puoluelehdessä Demokraatissa, jossa Asunta, Salminen ja Seppänen puolustautuivat tyydyttävästi. Vahinkona poliittisen äärivasemmiston harjoittamasta mustamaalauksesta on kunniallisten ihmisten maineen kompromettointi, joka voi tuhota ihmisten mahdollisuudet työelämässä ja tutkimuksen rahoitusprosesseissa jatkossa. Ja sehän tietysti on vasemmistoterroria harjoittavien tarkoituskin. Hännikäinen kirjoitti asiasta terävästi:

Äärivasemmiston strategia on helposti havaittavissa. Se yrittää pöyristymisen teatterilla saattaa apurahoista päättävät tahot kiusalliseen tilanteeseen, jotta ne vastaisuudessa syynäisivät hakijat tarkkaan ja karsisivat joukosta kaikki ideologisesti epäilyttävät kohujen välttämiseksi. Varsinaisena päämääränä on sulkea ’väärät’ näkemykset ja tosiasiat kaiken vakavasti otettavan keskustelun ulkopuolelle. Tiettyjä mielipiteitä edustavien ei pidä saada rahoitusta mihinkään eikä tiettyjä asioita saa käsitellä, ellei niistä ole jo valmiiksi tiettyä mieltä.
Menetelmä on pirullinen, sillä apurahoista kilpailevien toimeentulo on jo valmiiksi niukka ja rahoituskanavien tukkiminen tarkoittaa käytännössä vaientamista. [...] Vaikka työryhmän jäsenten joissakin kirjoituksissaan esittämät kriittiset näkemykset maahanmuutosta, vasemmistosta ja suomalaisesta mediasta ovat kaikkein maltillisinta sorttia, ’äärioikeistolaisuuden’ kaltaista tyhjää käsitettä voidaan nykyään käyttää kenen tahansa leimaamiseen. Syytteen kohteeksi joutuneen pitää itse todistaa se vääräksi, ja sitä yrittämällä uppoaa vain syvemmälle suohon. [...]
Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi niin sanottua oikeistopopulismia tutkivat vain sellaiset tutkijat, joiden agendana on vastustaa populismia. Mutta itse monimuotoisuuden ihannetta vastaan ei ole sitten taistolaisaikojen hyökätty näin avoimesti. [...] Niiden, jotka yrittävät vaikuttaa säätiöiden päätöksiin poliittisella painostuksella pitäisi joutua selittämään tekojaan, ei niiden jotka apurahoja saavat.

Ei ole pitkäkään aika, kun Hännikäinen ajettiin itse vastaavanlaisen vyörytyksen kohteeksi. Kirjoitin jo jutussani ”’Vastuullisesta’ journalismista ja tieteestä”, miten eräät samppanjasosialistit ja kaviaarikommunistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa. Tilanne ratkesi onnekkaasti, sillä säätiö ei ollut taivuteltavissa, mutta tapaus oirehtii taide- ja tiedepolitiikan tilasta tavalla, joka on laajemman analyysin arvoinen.

Vasemmiston verikoirat ahneina akatemioissa

Olen sitaarannut ja referoinut Hännikäistä pitkästi, sillä hänen kirjoituksensa tuo päivänvaloon sen sairaan ja puolueellisen ilmapiirin, jossa taiteen ja tieteen ja rahoitusratkaisuja tehdään. Pyrkimystä vaikuttaa taiteen ja tieteen resurssien jakoprosesseihin on tavattu pitää katalana ja nilkkimäisenä yrityksensä, johon sortujat on muiden muassa Suomen Akatemia julistanut määräaikaiseen boikottiin.

Punakaartien kerääminen tieteen puolueettomuusihanteita vastaan on tietenkin ymmärrettävää, sillä poliittinen vihervasemmisto ei näköjään pysty estämään omia valheitaan paljastumasta ja kuplaansa poksahtamasta. Kun he eivät suuressa suvaitsevuudessaan kykene sietämään mitään vähänkään omasta yhteiskuntanäkemyksestään poikkeavaa ajattelua, he antautuvat sääliittävään, surkeaan ja kaunaiseen kantelupukkina toimimiseen sekä pyrkivät omilla perätömillä väitteillään ja Juudaksen-logiikallaan mustamaalaamaan kaikkien niiden ihmisten maineen, jotka saavat pieniäkin rippeitä usein jo sinänsä marginaalisten säätiöiden avustuksista.

Totuus on, että myös tässä kirjoituksessa mainittujen apurahan saajien avustukset ovat määrältään ja kestoltaan rikoja rokassa. Ne ovat pelkkiä murusia sosialistien ja kommunistien itse itselleen ja toinen toisilleen jakelemiin avustuksiin verrattuna, siis niihin, joista tieteen politrukit päättävät Suomen Akatemiassa ja joita putoilee Suomen Kulttuurirahaston, Svenska kulturfundenin ja muiden pöytien ympärille runsaasti, mikäli suostuu laulamaan feministien, vihreiden tai poliittisen vasemmiston lauluja hakemuksissaan (kirjoitin aiheesta muun muassa verkkokirjassani Contra Academia ja tässä).

Silti nuo apurahoilla, kuukausipalkatuilla viroilla ja palkinnoilla ruokitut tieteen pullasorsat kehtaavat aloittaa häpeämättömän puolueellisia ja rääväsuisia herjauskampanjoita, joilla ne puuttuvat avustusten jakoprosesseihin sekä alkavat lähettelemään kirjelmiä ja vetoomuksia tiede- tai taidepoliittisen syrjinnän aloittamiseksi, mikäli eivät pysty ampumaan rivejä suoriksi rahoitusratkaisuissa. Se jos mikä on todellista vihervasemmiston vihapuhetta ja osoittaa paitsi heidän asenteidensa häikäilemättömyyttä myös sitä, kuinka heikoissa kantimissa heidän oma ajattelunsa on. Se ei kestä kerta kaikkiaan mitään vaihtoehtoja, ei keskustelua eikä argumentaatiota.

Poliittista kaksoispuhetta, taqiyyaa

Kaunainen kavalluskulttuuri on yleistynyt tieteen ja taiteen lisäksi myös perinteisessä valta- eli valhemediassa ja sosiaalisessa uusmediassa. Mikäli joku ei-sosialisti, ei-feministinen tai ei-vihreä lausahtaa jonkin totuuden, joka ei ole vihervasemmistolaisille ja feministeille mieleen, nämä keräävät eräille etnisille vähemmistöille ominaisia baseball-joukkueita ja alkavat nuijia ei-sosialisteja erilaisilla ilmiannoillaan ja murjomiskampanjoillaan.

Tyypillistä tämä on Facebookille ja perinteisten valtavirtalehtien blogeille sekä keskusteluareenoille, joissa ilmiantonappia painamalla voi saada aikaan julkaisu- ja mainetuhoja. Sensuuria ja vaientamista pidetään näillä foorumeilla ilmeisesti oikeutettuina, sillä kyttäily on osaksi automatisoitua. Pelkkä ”epäasialliseksi” ilmoittamisten lukumäärä riittää usein poistamaan viestejä ja langettamaan kirjoittajille käyttökieltoja.

Sillä tavalla ei vaivauduta ajattelemaan, kuinka epäasiallista ja puolueellista tuo poistoäänestysjoukkueiden kerääminen ja sensuuri itse ovat. Kirjoitin sensuurin automatisoimisesta muun muassa jutussani ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”.

Poliittinen vasemmisto pyrkii käyttämään perinteistä menetelmäänsä, eli joukkovoimaa, totuuden ja vapaan viestinnän kieltämiseen. Turvautumalla likvidointiin ja tukahduttamiseen vasemmisto osoittaa oman epä-älyllisyytensä ja keskustelukyvyttömyytensä, mikä on tietysti odotettavaa, sillä vasemmistolaiset ovat yleensäkin älyllisiltä edellytyksiltään ja kognitiivisilta kyvyiltään heikkotasoisempia, ja heidän työväenluokkaisesta ajatusmaailmastaan puuttuu moniselitteisyyttä sietävä intellektuaalisen argumentaation kulttuuri. Siksi heidän täytyy erikseen korostaa, mikäli vasemmistolainen on intellektuelli, sanomalla, että hän on nimenomaan ”vasemmistointellektuelli”.

Vasemmistolaisten hyökkäyksiä kaduilla, kujilla ja nettikahviloissa

Vasemmistolaiset puuttuvat entistä raivokkaammin myös hallituksen toimintaan, vaikka hallitus on vasemmiston hyväksi suosinut maahanmuuttoa enemmän kuin Schengenin sopimuksen ja Dublin-asetuksen puitteissa olisi ollut pakko. Viime keväänä vasemmisto keräsi listoja turvapaikkashoppailun puolesta ja hallitusta vastaan, ja kirjoitin aiheesta jutuissani ”Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys” sekä ”Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus”.

Äärivasemmistolaiset tunkeutuvat myös laillisiin ja ilmoitettuihin kansalaistapahtumiin omilla laittomilla mielenosoituksillaan, kuten on nähty punakaartilaisten pahoinpidellessä dosentti Arto Luukkasen ja itsenäisyyspäiväjuhlinnan ilkivaltaistuttua vasemmistorabulisten toimesta.

Tämän laittoman katuväkivallan lisäksi vasemmistoanarkistit kantelevat ”vääriksi” kokemistaan mielipiteistä viranomaisille ja nettipoliiseille, jotka turhautuvat valituksiin. Joissakin tapaukissa he esittelevät asiansa erilaisille valtuutetuille, jotka sikamaisella tavallaan alkavat röhkiä ”hallintoalamaisiksi” mieltämiensä kansalaisten äänen kuolettamiseksi ja sorkkivat heidän sanankäyttöään, vaikka sananvapauden tarkoitus on vertikaalinen: suojata kansalaiset poliittisen vallan ja hallinnon omalta mielivallalta.

Vasemmiston nettianarkistit itse kirjoittavat nettiin herjoja ja tekevät kaiken kunniattomasti salanimellä tai anonyymisti puskista huudellen. Yksi pahimmista vasemmiston vihapuhealustoista on muka-parodisena verkkotietosanakirjana näyttäytymään pyrkivä Hikipedia, jossa kunniallisia ihmisiä solvataan huumorin varjolla koettaen aiheuttaa vahinkoa ihmisten työuralle ja ammattin tai elinkeinon harjoittamiselle.

Hikipedian herja-artikkeleissa juuri koskaan ei solvauksen kohteena ole vasemmistolainen, ja jos on, karrikatyyrejä esitetään vain siinä mitassa, mikä vielä uskottavasti palvelee vasemmistolaisen poliitikon julkisuuskuvaa. Sen sijaan oikeistolaisten julkkisten ja yksityishenkilöiden persoonaa vandalisoidaan Hikipediassa täysin rääväsuisilla ja pidäkkeettömillä solvauksilla, mikä kertoo kirjoittajien patologisesta tuhrimisvimmasta.

Ay-liikkeestä tunnettua ”ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili” -perinnettä soveltaen vasemmistolaiset usein kavaltavat kanssaan eri mieltä olevat työantajille ja vaativat työsuhteiden katkaisemista joillakin työtehtäviin liittymättömillä verukkeilla, mikäli ihminen vastustaa maahanmuuttoa, osoittaa kuinka mätä Euroopan unioni on tai paljastaa monikulttuuri-ideologian valheellisen luonteen. ”Tohtori Hankamäki ei ole meidän arvojemme mukainen eikä sitoudu meidän ideologiaamme”, he kiljuvat perusteluikseen.

He myöskin pyrkivät vaikuttamaan kulutus- ja ostoboikoteilla yritysten liiketoimintaan, mistä median ja eräiden kuluttajien Juha Kärkkäistä vastaan nostama henkilökohtainen kansankiihotustapaus antaa esimerkin. Toisen varoittavan esimerkin tarjoaa ohjelmistoyritys Flo Appsin kieltäytyminen myymästä palvelujaan lailliselle puolueelle, Perussuomalaisille, ja kirjoitin markkinonti- ja yhdenvertaisuusrikkomuksista laajemmin tässä. On väärin sanoa, että firma katkaisi ”yhteistoiminnan” perussuomalaisten kanssa, sillä yhteistoiminnasta tuon kaltaisten yritysten kanssa ei voisi tulla missään tapauksessa mitään.

Liikkeenharjoittajiksi erehtyessään vihervasemmistolaiset pyrkivät politikoiman maahanmuuttokriittisiä ja monikulttuurisuuteen älyllisen epäilevästi suhtautuvia ihmisiä vastaan. Asiakkaina ollessaan he puolestaan virittelevät osto- ja kulutusboikotteja. Tämä kaikki muistuttaa vasemmiston perinteisestä lakkoaseesta: he tekevät passiivista vastarintaa, harjoittavat cordon sanitairea, pyrkivät julistamaan ihmisiä saarroksiin ja harjoittavat sabotaasia.

Puolueellisuutta harjoitetaan virkatyönä

Pahinta vasemmiston harjoittama poliittinen panettelu on yliopistomaailmassa, jossa tavoitteena on totuudellisuus. Akateemisissa yhteyksissä asioiden ei pitäisi olla sillä tavoin vulgaaristi ja voluntaristisesti määriteltävissä, kuten valtamediassa tai vapaaksi mielletyssä liiketoiminnassa, jossa sielläkään ei sopimuksilla saisi kiertää eikä rikkoa yleisiä lakeja.

Kuitenkin juuri yliopistollisissa yhteyksissä vihervasemmistolaisten mielivalta on hurjimmillaan, sillä akateeminen asiantuntemus ei usein ole muuta kuin mielipidevallan käyttöä. Vihervasemmistolaisilla on värisuora useilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. He ovat saaneet palkatut tehtävänsä puoluetoveriensa kädestä, ja kuukausipalkatuissa tehtävistään he nyt päivystävät yliopistojen sisäänkäyntejä julistelemalla kaikki ei-sosialistit ”äärioikeistolaisiksi”.

Tämä härski, likainen ja kaikin tavoin epäreilu politikointi on aiheuttanut tietenkin myös minulle suunnatonta vahinkoa kiellettyinä tutkimustukina, apurahoina, virkoina, tehtävinä ja toimina, joita on kyllä auliisti myönnetty vasemmiston kätyreille. Olen joutunut toistuvasti perättömien lausuntojen ja arvioiden kohteeksi myös kustannusalalla, jolla julkaisujani on yritetty sensuroida.

Vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit käyttävät poliittista valtaansa häikäilemättömällä tavalla yliopistoissa, joissa he laativat selvästi valheellisia lausuntoja ja antavat puolueellisia arvioita niin vertaisarviointikäytännöissä kuin opetustoimessaankin.

Miten vihervasemmiston mielivallalta voi suojautua?

Mikä sitten neuvoksi? Kaikkien on hyvä tietää, että yksilö ei ole myöskään akateemisessa maailmassa täysin lainsuojaton. Vaikka rikoslain kunnianloukkausta koskevia säädöksiä ei yleensä sovelletakaan tieteellisissä yhteyksissä eikä sellaisissa poliittisissa yhteyksissä, joilla voi olla laajaa yleistä merkitystä, on aiheellista muistaa, että perättömien lausuntojen kriminalisaatio koskee myös nykyisiä muodollisesti yksityisiä mutta julkisoikeudellisin periaattein toimivia yliopistoja.

Yliopistoissa annettuja lausuntoja sitoo virkavastuu, ja ne rinnastetaan valaehtoisiin todistuksiin. Asiasta on säädetty rikoslain muutoksessa 563/1998, jonka 15 luvun 2 § tuntee ”perättömän lausuman viranomaismenettelyssä” ja 16 luvun 8 § ”väärän todistuksen antamisen viranomaiselle”. Väärästä lausumasta voi rangaistuksena seurata sakkoa tai vankeutta. Eikö sinustakin olisi mukavaa nähdä perättömän asiantuntijalausunnon antaja jalkapannassa?

Ei siis kannata hädissään mennä lyömään vääristelijää suoraan nokkaan niin, että veri tirskuu, vaan pitää malttaa mielensä ja toivoa, että oikeuttakin löytyisi. Olen esimerkiksi itse ilmoittanut jo viime vuosikymmenellä Helsingin yliopiston silloiselle rehtorille kirjallisesti, että raportoin kaikki osakseni tulevat väärinkäytökset suoraan poliisille rikostutkintaa ja syytteeseenpanoa varten.

Mikäli oikeustaistelu ei auta, asiaa voidaan lähestyä myös vertauskuvan avulla. Jos ihmistä puree hiiri, pureeko ihminen hiirtä takaisin? Ei pure, sillä ihminen on älykäs. Älykkyytensä johdosta ihminen tietää, mikä on hiiren luontainen vihollinen, ja se on kissa. Ihminen siis tuo paikalle kissan ja päästää sen vapaaksi, jolloin kissa lähtee välittömästi hiiren perään ja syö hiiren pois.

Tahdon vain sanoa, että raha on ainoa puhe, jota vasemmistolainen uskoo omassa materialistisessa ahneudessaan. Mikäli tieteen vihervasemmistolainen mädätys jatkuu, julkisen vallan tulee puuttua tieteen punavihreään pöhöttyneisyyteen ja ottaa yliopistoilta rahoitus pois, kunnes tiede on puhdistettu sosialistien, kommunistien ja vihreiden mielivallasta.

Tämä tarkoittaa monikulttuurisen, internatsistisen ja maahanmuuttoa suosivan torveamisen lopettamista. Juuri ne tendenssit ovat pahinta ideologiaa ja propagandaa: nykyajan kommunismia.

Vääristyneintä on, että monikulttuuri-ideologia on ristiriitaisuudestaan huolimatta kirjattu lakiin – enkä tarkoita nyt vain Yleisradiota tai julkisten kirjastojen omia sääntöjä – vaan esimerkiksi sitä, että nuorisojärjestöt voivat saada opetusministeriön avustuksia vain, jos ne hyväksyvät monikulttuurisuuden toiminta-ajatuksekseen. Yliopistoista ei olisi saanut koskaan tulla sellaisen poliittisen ideologian apukouluja.

17. marraskuuta 2017

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta


Sanoma-lehtien feministit ovat ahdistelleet miehiä koko kuluneen syksyn ajan kansainvälisen ”Me too” -hankkeen nostamaa some-raivoa ja pöyristymisten aallonharjaa hyväkseen käyttäen. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa jutuissani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin”, ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta” ja ”Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia”.

Sanoman medioiden ohella myös toinen keskeinen feministisen propagandan bunkkeri ja äänitorvi Yleisradio on lääppinyt aihetta pyrkimyksenään levittää yhteiskuntaan seksin vastaista ahdasmielisyyttä. Eilisessä A-teeman jaksossa ”Seksuaalinen häirintä” aihetta esiteltiin näin:

Ahdistelua, häirintää ja häpeää. Seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata. Mistä ahdistelu johtuu? Miksi laki ei riitä suojelemaan meitä? Tunnistetaanko raja, jonka yli ei saa mennä?

Laki ei todellakaan riitä suojelemaan meitä moraalinvartijoiden ahdasmielisyydeltä. Niinpä Ylen toimittajien hengästyttävään taivasteluun voi pikaisesti vastata, että ”seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata”, koska ihminen on olemukseltaan seksuaalinen. Ihmisten luonnollisten käyttäytymistaipumusten arvottaminen moraalittomaksi johtuu vain yhteiskunnan muuttumisesta aiempaa ahdasmielisemmäksi, puritaanisemmaksi ja uuskonservatiivisemmaksi, mikä puolestaan on feministisen liikkeen syytä.

Seksuaalisen kanssakäymisen kokeminen ”häirintänä” on siis relatiivista. Se on tulos feministisen ja seksiä vaarallistavan politikoinnin asettamisesta vuorovaikutuksen standardiksi.

Toimittaja Anne Savinin kirjoittamassa jutussa ”Miten seksuaalinen häirintä muuttui vakavaksi asiaksi?” tällä taantumuksella oikein ylpeillään, ja se esitetään nimenomaan feminismin aikaansaamana ”kehityksenä” ja ”saavutuksena”, vaikka tuosta seksuaalisuuden tukahduttamisesta kärsivät nykyisin kaikki.

Toimittaja Eero Mäntymaan kirjoittamassa jutussa ”’Seksuaalinen häirintä voi olla vahinko’ Näin ajattelee yli puolet suomalaisista” taas vedotaan Taloustutkimuksella teetettyyn kyselyyn, jonka pohjalta seksuaalisesta aloitteellisuudesta pidättäytyminen arvotetaan suositeltavaksi normatiiviksi.

Siihen nähden kaikenlainen katueroottisuus arvotetaan sitten ”tahattomaksi” tai ”vahingoksi”, ja ihmisiä opetetaan häpeämään omaa seksuaalista aktiivisuuttaan. Tavoitteena näyttää olevan seksuaalisten vihjeiden, katseiden ja eroottisten jännitteiden pois jynssääminen ihmisten arkipäiväisestä vuorovaikutuksesta.

Median asennoituminen ”seksuaaliseen häirintään” paljastavan puolueellista

Voidaan kysyä, mihin tällä kaikella oikeastaan pyritään. Ja vastata, että ilmeisestikin seksuaalisten ihmisten ja erityisesti miesten seksuaaliseen ahdisteluun, syyllistämiseen ja murjomiseen. Todellisuuden aseksualisoimista käytetään verukkeena myös poliittisten ajojahtien ja likasankojournalismin tekemiseen.

Esimerkkinä viimeksi mainitusta voin mainita tavan, jolla pöllölaakson entistä uutisankkuria Seppo Huhtaa syytetään nyt ”seksuaalisesta ahdistelusta”, vaikka hänellä ovat olleet koko ajan housut jalassaan. Ajojahdin syynä onkin vain hänen maahanmuuttokriittisyytensä, joka näyttää kelpaavan mitä häikäilemättömimpien ja katalimpien mustamaalauskampanjoiden perusteeksi vihervasemmistolaisessa mediassa. Kyse on juuri siitä leimaamisesta, josta käytetään vasemmiston puoluetoimistoissa taottua uuskielistä ilmaisua ”maalittaminen”.

Sen sijaan vihervasemmistolaista mediaa ja nuoria neitoja itseään ei näytä ahdistavan eikä häiritsevän lainkaan se, että he elävät niin sanotussa polyamorisessa suhteessa Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtajan kanssa. Yleisradio julkaisi aiheesta kesän lopulla tekotrendikkään jutun, jossa toimittajakin toki ihmetteli, miten kyseiset identiteetiltään hontelot ja seksuaalisuudestaan täysin hakoteillä olevat nuoret pärjäävät tuossa ”monisuhteisessa”, pitkin ja poikin huoraavassa ja toinen toistaan hyväksikäyttävässä hampuusisuhteessaan ilman mustasukkaisuuden kokemuksia, jotka monien muiden ihmisten mielestä saattaisivat olla hyvinkin häiritseviä.

Nostan asian vertailukohdaksi vain osoittaakseni, kuinka puolueellista asioiden käsittely mediassa on. Ihmissuhteiden kalvaminen häirintäväitteillä on nimenomaan median luoma ilmiö, jota ei olisi lainkaan ilman tiedotus- ja toitotusvalineiden interventiota ja halua käyttää valtaa ihmisten välisten persoonallisten suhteiden järjestelemisessä.

Kyseessä on siis näyttö ei vain poliittisen vallan vaan myös henkilökohtaisten ihmissuhteiden medioitumisesta, jonka mukaisesti media pyrkii tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin ja arkipäivän vuorovaikutukseen omalla asennemuokkauksellaan, mielipiteiden manipuloinnillaan ja kansankiihotuskampanjoillaan sekä saattamaan henkilökohtaiset suhteet poliittisen paheksumisen, julkisen arvostelun ja juridisen tuomitsemisen kohteiksi.

Mikäli valtamedian toimittajat olisivat vähänkin sivistyneempiä, hienotunteisempia ja vähemmän pahanilkisiä kuin he ovat, heidän odottaisi häpeävän omaa nilkkimäisyyttään ja paheellista pyrkimystään lietsoa vihakampanjoita ihmisten välisiin suhteisiin ja sukupuolten välille.

Nollaselvitys seksuaalisesta häirinnästä

Myös Ylen ”seksuaalisesta häirinnästä” julkaisema ja internet-kyselyyn perustuva selvitys on omalla tavallaan paljastava. Gallupia laadittaessa ei ole otettu huomioon tutkimuksen taipumusta vaikuttaa haastateltujen asenteisiin.

Metodologinen tosiasia on, että asian tutkiminen ja vatvominen kyselyillä ja selvityksillä luo usein tutkittavan ilmiön. Eli kun seksuaalisesta häirinnästä jatkuvasti tivataan mielipiteitä ja ihmisille tarjotaan mahdollisuutta rastittaa ”seksuaalisen häirinnän” eri muotoja tutkijan tarjoamista omista vaihtoehdoista (”epäasiallinen katse”, ”tungetteleva kysymys”, ”seksuaalinen ehdottelu ja/tai vitsailu”, ”häiritsevä viestittely”, ”sopimaton koskettelu”), tutkimus tällöin itse luo koko ilmiön. Ilman selvitystä ei ilmiötä olisi mahdollisesti lainkaan, eivätkä ihmiset kokisi minkäänlaista seksuaalista häirintää arkielämässään.

Nyt feministit ovat asioita kaivelemalla luoneet hysterian, jonka vallitessa tutkittavat ihmiset menevät lankaan ja vastaavat kyselyn tarjoamia vaihtoehtoja myötäillen pelkän (näennäis)tieteellisen auktoriteetin lumoissa. Näin syntyy ”etsivä löytää” -harha.

Ihmisten todelliset asenteet paljastaa kuitenkin se, että miehistä vain 3448 prosenttia lankesivat siihen ansaan, että he suostuivat hyväksymään heille tarjotun väitteen ”seksuaalinen häirintä pitäisi kriminalisoida”. Koska tämä on ristiriidassa sen kanssa, että 73 prosenttia miehistä piti ”häiritsevää viestittelyä” seksuaalisena häirintänä, on osoitettu, että varsinkaan miehet eivät oikeasti pidä seksuaalista häirintää ongelmana  tai tutkimus on täysin epäluotettava nollatutkimus.

Minä uskon molempien vaihtoehtojen pitävän paikkaansa. Huomion arvoista on, että Ylen tilaamassa selvityksessä ei lainkaan kysytty, miten seksuaalisen häirinnän kokemukset jakautuvat sukupuolten kesken. Tämä voi johtua siitä, että transgenderististä queer-ideologiaa ajava Yle ei enää tunnusta kaksiarvoista sukupuolieroa. Muualta saadut havainnot kuitenkin osoittavat, että seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta kitisevät etupäässä ilkeät ja pahansisuiset ämmät, kun taas itsetunnoltaan terveet miehet eivät tunnista seksuaalista ahdistelua eivätkä häirintää.

Koska asiaa koskevan selvityksen tutkimusstatus on puolueellinen ja koska se mahdollisesti luo selvityksen kohteena olevan ilmiön itse sekä kaiken lisäksi kiihottaa vastaajia tutkijoiden heiltä hohtimilla kiskomiin mielipiteisiin, se jo itsessään on osa vihervasemmistolaiseen politikointiin liittyvää feminististä agendaa, tendenssiä ja mafiaa. Se on siis nollatutkimus, jolla ei reflektiivisten puutteiden vuoksi ole tieteellisen tutkimuksen arvoa.

Minä Freudina

Tahallisten ja tarkoitushakuisten tutkimusharhojen lisäksi seksuaalisuutta koskevan ahdasmielisyyden lietsominen pyrkii hyödyntämään myös kahta muuta harhaa: (1) psykologista projektiota ja (2) tutkittavan ilmiön olemuksen epäadekvaattia määrittelemistä.

Ad 1: Seksuaalisesti ahdasmieliset feministinaiset projisoivat omat seksuaaliset ahdistuksensa toisten ihmisten ominaisuuksiksi ja vihaavat niitä heissä. He siis kääntävät oman aseksuaalisuutensa tai antiseksuaalisuutensa väitteiksi, että seksuaalisesti aktiiviset ihmiset ”ahdistelevat” tai ”häiritsevät” heitä, vaikka tosiasiassa heitä ahdistaa ja häiritsee heidän oma torjuttu ja tukahdutettu seksuaalisuutensa. Sille puolestaan on ICD-10-sairausluokitus ”itseä häiritsevä sukupuolisuhteiden häiriö”, josta tunnetaan tasavertaisesti heteroseksuaalinen (F66.20) ja homoseksuaalinen (F66.21) muoto.

Sen sijaan jokaisen terveen aikuisen pitäisi ymmärtää, ettei ole hänen asiansa yksin päättää kanssakäymisen ehdoista, toisin sanoen siitä, mikä ihmisten vuorovaikutuksessa on ”sopivaa” tai ”epäsopivaa”, ”epäasiallista” tai ”häiritsevää” ainakaan sikäli kuin kyse on todellakin ihmisten välisistä suhteista. Feministit pyrkivät kuitenkin yksin määräämään kaiken seksuaalisen kanssakäymisen periaatteet, normit ja rajat, mikä osoittaa feministisen liikkeen totalitaarista vallanhalua.

Feminisit ovat ulottaneet vallankäyttönsä myös viranomaismääritelmiin, sillä ”Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tasa-arvotiedon keskuksen kehittämispäällikön” Hanna Onwen-Human mukaan kyse on seksuaalisesta häirinnästä, ”jos kohde kokee sen häiritseväksi”, ja Helsingin Sanomat julistaa kannanottoa totuutena jutussaan ”Tätä on seksuaalinen häirintä”. Entäpä jos joku lukija asioiden ollessa näin julistaisi feministis-monikultturistisessa junttausvirassa olevan hermoilija-Hannan omat kannanotot sanalliseksi häirinnäksi, kun kerran valtuudet on saatu? Itsensä absolutisoiminen on toki viktoriaanisille rouville tyypillinen käyttäytymismuoto, mutta nykyaikana sitä voidaan pitää parodiahorisontin yli harppaavana taantumuksellisuutena, aivan niin kuin lännenelokuviin liittyvää naistenpalvontaakin.

Ad 2: Toinen aihetta koskevan keskustelun peruserehdys koskee puheena olevan ilmiön olemusta. Ei ole ymmärretty, mitä seksuaalisuus on ja merkitsee. Seksuaalisuushan pyrkii menemään kaiken sovinnaisuuden ja normatiivisesti hyväksytyn, kuten uskonnollisten periaatteiden, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelman ja muiden soveliaisuussääntöjen yli.

Koska seksuaalisuuden olemusta ei ole ymmärretty vaan siihen suhtaudutaan täysin infantiililla ja naiivilla tavalla, voidaan luonnolliset seksuaalisuuden ilmaukset katseista kosketteluun kokea sitten ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”, mikä puolestaan johtaa vakaviin persoonaa ja ihmissuhteita koetteleviin ristiriitoihin.

Häirintäväitteet sikiävät naisten ja miesten ideologisista rooli- ja käytösvelvoitteista

Edellä sanotusta johtuu, että seksuaalista ”ahdistelua” ja ”häirintää” ei ole myöskään pystytty määrittelemään millään yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Se on samanlainen vasemmiston ajatuspajoissa luotu propagandatermi kuin punavihreän median laajalti käyttämä ’rasismi’, ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’. Nämä ovat täysin avoimiksi jätettyjä käsitteitä, joita käytetään blanco-valtuutuksina kaikkien ei-sosialististen ja ei-feminististen ihmisten läimäyttelemiseen myös yliopistoissa ja muissa akateemisissa yhteyksissä.

Todellisen rimanalituksen Ylen TV-lähetyksessä esitti Turun yliopiston akatemiaprofessori Johanna Niemi, joka ehdotti sanallisenkin häirinnän saattamista lain piiriin. Vaatimus on kaikessa karkeudessaan älytön ja anteeksiantamattoman tyhmä, sillä normatiivinen eetos ei selitä mitään ja laeilla kurittaminen on yleensäkin matalamielinen lähestymistapa kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Feministien vaatiessa sanallista häirintää kriminalisoitavaksi uhataan rikollistaa loputkin rippeet siitä, mitä seksuaalisuuden olemuksesta vielä on jäljellä tuossa feministien hallitsemassa heteroseksuaalisessa ajatus- ja käytösvankilassa.

Feministien ihanteiden vallitessa joutuisivat tulilinjalle seksuaalinen kanssakäyminen, vuorovaikutus, lähestyminen, kohtaaminen, katsominen, vilkaiseminen, mainitseminen, lausahtaminen, ehdottaminen, kysyminen, tiedusteleminen, arvaaminen ja olettaminen puhumattakaan sellaisista kauhistuttavista rikoksista kuin suostuttelu, lahjominen ja tarjoaminen. Taivuttelu, maanittelu ja koskettaminen vievät ihmisen luultavasti tulevaisuudessa suoraan sähkötuoliin.

Hyväksyttävän seksin muodoksi tai taida jäädä kuin ostaminen, mutta sekin on osittain kriminalisoitu. Naishuoria mielistellen prostituution uhrina nähdään aina nainen, vaikka arvostettu sosiologi Henry Laasanen osoittikin laudaturilla palkitussa tutkimuksessaan Naisten seksuaalinen valta (2008), että tosiasiassa naiset pidättävät seksiä miehiltä voidakseen myydä sitä kalliilla hinnalla oman vallankäyttönsä merkiksi.

Aivan kuten Laasanen on todennut, naisten seksuaalinen häiritseminen ei ole merkki seksuaalisen vallan omistamisesta vaan sen puutteesta. Toisella tavalla sanottuna: toimittajat eivät ole ymmärtäneet, että heteromiesten harjoittama naisten jahtaaminen ei johdu miesten vallasta tai etuoikeudesta, vaan se on merkki miesten vallan puuttumisesta.

Vain sellaista ihmistä tavoitellaan, jolla on valtaa, ja valtaa hänellä on juuri tavoiteltavuutensa vuoksi. Häirityksi joutumisen kokemukset eivät siis ole oire miesten vallankäytöstä vaan seuraus naisten omasta seksin pidättämisestä. Naisten kokema pahoinvointi taas ei ole seuraus miesten harjoittamasta häirinnästä vaan syy siihen, miksi miehet ovat ymmällään naisten kanssa ja lähestyvät heitä toistuvasti ilman tuloksia.

Jos ”häirinnäksi” leimataan kaikki toistuva yrittäminen, pidätetään kanssakäymisen päätösvalta yksinomaan torjujien tai suostujien käsiin. Asiasta valittaminen on vastoin seksuaalisuuden olemusta, sillä heteromiehethän jatkavat yrittämistä sen seurauksena, että heihin suhtaudutaan täysin penseällä tavalla, joka on vastoin seksuaalisen kanssakäymisen olemusta.

Heteromiehet ovat myös tottuneet siihen, että naisia itseään rasittaa heille sosiaalisesti langetettu kieltäytymisvelvoite, jonka kautta naiset välttelevät leimautumista ”liian helpoiksi tapauksiksi” ja jonka vuoksi miehet puolestaan tietävät, että kun nainen sanoo ”ei” hän tarkoittaa ”kyllä”.

Vaikutelma miesten harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä perustuu siis siihen, että naisen nimi on ”En Anna!”, ja naisten jatkuva kieltäytyminen, torjunta ja punaisten valojen taakse linnoittautuminen on eräänlainen perustila, johon miehet joutuvat hakemaan muutosta omalla yritteliäisyydellään.

Vain todellinen idiootti voi kieltäytyä ymmärtämästä sitä tosiasiaa, että seksuaalisuuden olemukseen sisältyy myös intohimoisuus. Jos seksuaalisuudessa ei ole intohimoa, ei ole seksiäkään. Aloitteellisuudesta marisijoiden ja omassa narsistisessa omahyväisyydessään piehtaroivien feministien ei kannattaisikaan murjoa miessukupuolta, sillä aloitteellisia ja seksuaalisesti häiritseviä miehiä on kiittäminen siitä, että seksiä heteroseksuaalisissa yhteyksissä vielä on.

Psykologisissa kokeissa puolestaan on osoitettu, että jos ärsykkeeseen ei reagoi, ärsyke sammuu. Mikäli feministit eivät seksiä tavoita, syyllinen ei välttämättä löydy maailman heille tarjoaman kuvastimen pitelijöistä vaan peilin edessä olevista itsestään.

Mikäli asiat aloitteiden tuloksena joissakin harvinaisissa ja epätodennäköisissä tapauksissa kuitenkin etenevät seksiin asti ja seksuaalisessa kanssakäymisessä kohdataan epäonnistumisia tai pettymyksiä, ei asioista pidä syytellä miehiä, kuten feministinaiset pyrkivät tekemään, sillä kyse on ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja viestinnästä, intersubjektiivisuudesta ja kommunikaatiosta.

Kanssakäymiseen myös ryhdytään aina tietyn hetkisen informaation perusteella, eikä lopputuloksesta voida saada tietoa, kunnes vasta kokeilun tuloksena. Niinpä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä yllättävistä tai epämiellyttävistä tuloksistakaan ei pitäisi olla mitään valitusoikeutta.

Heteroseksuaalisen kanssakäymisen ydinongelma

Eri asia on sitten se, jos naiset eivät kerta kaikkiaan halua seksiä. Tämä asiaan liittyvä epäsymmetria onkin heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvän ahdistelu- ja häirintäongelman ydin. Nainen ja mies eivät tule tyydyttävästi toimeen, sillä naisen ja miehen mielihyvä- ja tyydytysrakenne ovat kokonaan erilaiset. Koska ongelma johtuu sukupuolten olemuserosta, se on fataali, siis kohtalokas ja korjaamaton.

Naisten haluttomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen on minulle sinänsä mysteeri, mutta ilmiön olemassaolosta voi vakuuttua kirjautumalla johonkin seuranhakuchattiin miehen nimimerkillä ja hakemalla naisseuraa. Yhtään vastausta ei tule, ja jos tulee, vastaajana on niin sanottu feikki, jonka naisnimimerkin takana majailee joku vedättäjä, epätoivoinen transvestiitti tai bi-mies. Asiassa ei auta, vaikka omat ulkomuoto- ja henkiset parametrit säätäisi kuinka houkutteleviksi. Minkään ikäiset tai näköiset naiset eivät ota yhteyttä eivätkä vastaa mikään ikäisille tai näköisille miehille. Naisten seksuaalisuus on tapahtumataivaanrannan ylittävä musta aukko, josta mikään valo ei säteile ulos.

Mutta jos chatteihin kirjautuu lähes millä tahansa naisnimimerkillä tai millä tahansa ulkonäköparametreillä, on ruutu punaisena miesten yhteydenotoista. Tämä osoittaa, millainen tasehäiriö heteronaisten ja heteromiesten välisessä tyydytystilassa vallitsee. Naisten täydellisen aseksuaalisuuden, haluttomuuden ja seksuaalisilta foorumeilta vetäytymisen vuoksi heteromiehille näyttää kelpaavan vaikka kuinka vanha ja ruma läskiämmä, kunhan vain kyseessä on nainen!

Sosiaalisen vaihdon teorioihin nojaavan ajattelun näkökulmasta tarkasteltuna naiset pyrkivät luomaan tasehäiriön tahallaan, eli he pidättävät seksiä heteromiehiltä lavastaakseen itsensä seksuaalisesti tavoiteltaviksi. Sitä nuo pissisnaiset eivät olisi, paitsi juuri seksin säännöstelyn ja pihtaamisen kautta.

Mitäpä jos tehtäisiin kerrankin miesten toiveiden mukaan?

Mikä sitten neuvoksi naisten ja miesten suhteisiin? Koska ”Me too” -hankkeen ja sitä suosivien feministimedioiden harjoittamassa vyörytyksessä on kyse pelkästä ilkeydestä, kataluudesta, vihaan kiihottamisesta ja puolueellisuudesta naisten hyväksi, suosittelen kaikille heteromiehille seksilakkoa.

Kuvailin jo teokseni Enkelirakkaus (2008) loppupuolella valtioutopian, josta kaikki naisellisuus olisi karkotettu pois ja yhteiskunta koostuisi chauvinistista ja nationalistisista univormumiehistä. Tämä ihanteellinen maailma olisi minnihiirten hallitseman nyky-yhteiskunnan vastakohta, ja se ohjaa jo pelkkänä kuvitteellisena vertailukohtana tiedostamaan, kuinka nynnymäistä tämä millamallojen ja ninninellien pilalle mädättämä nykytodellisuus on.

CNN:n uutisen mukaan oikeat homomiehet eivät olekaan mitään vihervasemmistolaisia ituhippejä, vaan suurin osa kannattaa poliittista oikeistoa ja Alternativ für Deutchland -puoluetta Saksassa, jossa maahanmuuttajaislamistit ovat aloittaneet iskut homoja vastaan kaduilla.

Toivoisinkin kaikkien oikeiden miesten muodostavan oman ”Me too” -hankkeensa todellisen miesten valtion aikaansaamiseksi, siis sellaisen, josta naiseuden seksuaalisuutta tuhoava vaikutus olisi karsittu pois. Kun heteromiehet eivät näytä pääsevän naistensa kanssa toivottuihin tuloksiin, paitsi naisten sanelemilla ehdoilla ja tiukasti korkokengän alle kukistettuina, miksi heteromiehet eivät tavoittelisi seksiä toisilta miehiltä?

Keskeinen ongelma liittyy lajinsäilytykseen ja väestön uusintamiseen. Kuitenkin myös siinä asiassa naisasianaiset johtavat destruktiivista agendaa, ja miesten vetäytyminen perheistä ja seksuaalisilta areenoilta johtuu tylyjen ja koppaviksi ylpistyneiden naisten omasta pöyhkeydestä. Prosessin lopputulos on jakkupukuun sonnustautuva, neuvostokosmonautti Raisa Irina Gulagovaa muistuttava raaka ja itseään sekä lähimmäisiään julman sankarillisesti kohteleva ”itsellinen nainen”.

Feministit ovat ottaneet erääksi pääagendakseen myös kantaväestön kasvun lopettamisen ja täydellisen tyrehdyttämisen länsimaissa. He ovat pitäneet kymmenpennistä polviensa välissä mutta avanneet mielihyvin tulvaportit Afrikasta ja Lähi-idästä satelevalle maahanmuutolle ihan vain tukeakseen islamia, jossa naisen asema on heidän mielestään ilmeisesti oikeanlainen.

Tosiasiassa viidakkokuumeisten valkoisten naisten kiimaisuus mustaa rotua kohtaan paljastaa vain heidän torjutun seksuaalisuutensa, jonka nämä euripidiset naiset katsovat voivansa päästää ryöpsähtämään valloilleen ainoastaan vapautuessaan länsimaisen kulttuurin ahdistaviksi koetuista normeista omalla vulgaarilla ja alkukantaisella tavallaan. Vaikka tällä tavoin tuleekin todistetuksi, että maahanmuuton suosimisen ja feministisen seksuaalipolitiikan välillä on riippuvuus, tätä kautta syntyy kuitenkin myös illuusio, jonka mukaan islamin hunnun alle rajoitettuna naisten asema on strech-farkuissa pinnistelevien teinityttöjen roolia parempi.

Vapautuminen seksiobjektin asemasta islamin kaavun alle johtaa sekä naisten aseman mitätöimiseen että miesten seksuaalisten viettienergoiden entistäkin vahvempaan tukahduttamiseen. Sitä kautta puolestaan selityy länsimaihin tunkeutuneiden arabimiesten hyökkäävyys ja päällekäyvyys. Ne ovat suoria seurauksia islamin harjoittamasta seksuaalisesta vallankäytöstä, jolla ihmisten luontaisia biologisperäisiä taipumuksia yritetään suitsia ja laittaa kuriin.

Koska tummien miesten aiheuttamasta todellisesta ongelmasta, eli joukkoraiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei sovi puhua rasismisyytteiden pelossa, valhemedia koettaa kääntää keskustelun täysin marginaaliseen valkoisten miesten harjoittamaan ”seksuaaliseen häirintään”, jolla tarkoitetaan hyvän päivän toivotuksia ja ilmojen kehumisia väärille ihmisille. Tähän kulttuuritätien lietsomaan kampanjaan menevät naurettavalla tavalla mukaan myös omaa sukupuoltaan halveksuvat profeministimiehet, jotka toivovat, että palkkioksi ritarillisuudestaan naisilta herahtaisi jotakin myös heille.

Tilanne on sikäli nurinkurinen, että aiemmin naisen parhaaksi turvaksi miellettiin henkilökohtainen parittelukumppani tai aviomies, kun taas nyky-yhteiskunnassa miehiä kuritetaan heidän naisille aiheuttamistaan näennäisistä uhista, ja kurinpitotehtävä on siirretty julkisen vallan tehtäväksi, jota puolestaan edustaa itse itseään rajoittava feministinen kuohilasmies.

Feministien harjoittama seksuaalisuuden tuhoaminen on täydellistä

”Seksuaalista häirintää” koskevien väitteiden ohella feministit ovat hyökänneet seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden omaa olemusta vastaan myös monessa muussa asiakysymyksessä.

Feministisen liikkeen alennettua aborttien kynnystä suomalaiset naiset teurastavat omilla ”ratkaisuillaan” noin 10 000 sikiötä vuodessa vedoten käsitykseensä, että ”naisella on oikeus omaan kehoonsa”, mutta unohtaen aktiivisesti sen, että lapsi on yhtä paljon myös hänen isänsä. Lisäksi sikiö on aina oma yksilönsä, jonka ihmisarvo kielletään aborteissa täysin. Abortit ovat edelleen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabu, ja käsittelin aihetta perusteellisesti kirjoituksessani ”Et ehkä omista geenejäsi Asiaa abortista”.

Transsukupuoliset ja muutamat muut sukupuoliset poikkeamat puolestaan vaativat sukupuolensa vaihtamista tai ”korjaamista” toiseksi, ja perusteena vireillä olevalle translaille he sanovat sen, että nykyinen laki vaatii sukupuolensa korjaajilta ”pakkosterilisaatiota”. Väite on perätön, sillä sukupuoltaan korjauttavien sterilisoituminen ei johdu suinkaan lain vaatimuksista vaan lääketieteellisistä toimenpiteistä itsestään, eli hormonihoidoista ja siitä, että ihmisen sukupuolielimet runnellaan kirurgisesti toisenlaisiksi. Niinpä asiaa ei voida parantaa millään lain muutoksilla, aivan kuten ei ongelmastaan kärsivien tuskaakaan (käsittelin aihetta muun muassa kirjoituksessani ”Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa”).

Juristien nuija on kuitenkin feministien ase, jolla he haluavat murjoa omaan kurjuuteensa syyttömiä ihmisiä kaikkialla. Yksi kaikkein epäloogisimpia hankkeita oli ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kriminalisoiminen ja saattaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Tulos oli vastoin avioliiton käsitteen käsitteellis-apriorista olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Joskus toivon paluuta Adlous Huxleyn ”Uuteen uljaaseen maailmaan”, jossa seksistä kieltäytyminen oli mitä ankarin rikos.

Juuri avioliiton olemuksen vastainen seksistä kieltäytyminen on avioliitossa tapahtuvan vastentahtoisen seksin edellytys, joten ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” on ristiriitainen käsite. Se vaatii, että jompikumpi osapuoli yleisimmin nainen on rikkonut aviolupauksensa molemminpuoliseen seksiin antautumisesta. Naiset kuitenkin syyllistävät omasta kieltäymyksestään miehiä, mikä liittyy tämän kirjoitukseni alussa viittamaani projisoimiseen: naiset viskaavat syyn omasta kylmyydestään jäisesti toisen ihmisen niskaan. Reilua?

Feministien hulluus on mennyt liian pitkälle myös seksuaalivähemmistöliikkeessä, ja eniten vahinkoa naisasianaiset saavat aikaan valtionpolitiikassa, josta heidät pitäisi heittää välittömästi ulos. Näyttöä feministien vihapuheesta antavat heidän väitteensä, että ”naisten palkanmaksu loppui lokakuun lopulla”, vaikka tosiasiassa naiset saavat työtunteihinsa suhteutettuna täsmälleen samaa palkkaa kuin miehet. Asiasta kirjoitti ansiokkaasti tilastotutkija Pauli Sumanen teoksessaan ”Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä” (2009).

Mitäpä muuta feminististen poliitikkojen ja heitä tukevan median vaahtoaminen muuta on kuin valheellisen disinformaation jakamista, juuri sitä, mikä tekee valtamediasta häpeämätöntä tendenssijournalismia suoltavan kollektiivisen valhemedian?

Homomiehiäkin ahdisteltiin häirintäsyytöksillä

Entä sitten seksuaalivähemmistöt, joiden enemmistön muodostavat homot ja lesbot? Asiaa sisältä päin arvioivana tiedän, että homot ovat joutuneet ylittämään seuraa hakiessaan kaikki rajat ja normit, eikä kukaan ole kitissyt onneksi siitä, vaikka vielä 1970-luvulla jokaista homoa ajettiin erilaisilla häirintäsyytteillä kuin sikaa teurasautoon.

Sellaisen yhteiskunnan feministit nyt ilmeisesti haluavat takaisin. Naurettavaa on, että samat vapaamielisyydellään kauhistuttaneet raivottaret, jotka vielä neljäkymmentä vuotta sitten polttivat pikkupöksynsä ”seksuaalista liberalismia” tavoitellessaan, ovat nyt valmiita puhaltamaan koko yhteiskunnan takaisin huurteeseen omilla drakonisilla tuomioillaan ja Lumikin-jäisillä hönkäyksillään.

Älköönkä kukaan tulko minulle sanomaan, etten muka tiedä asiaa. Homomiehenä tiedostan kyllä kaikki asiaan liittyvät piirteet, sillä noin 95–56 prosenttia miehistä ei halua seksiä toisilta miehiltä, joten kyky tunnistaa seksuaalisen häirinnän kokemukset ovat olemassa. Yleensä niistäkin on syytelty vain homomiehiä, kun taas heteromiehet ovat kärsineet häirintäväitteistä omissa naissuhteissaan. Asiaan liittyvä kognitiivinen moniselitteisyys on siis otettu myös tätä kirjoitettaessa huomioon. 

Antamisestakin voisi nauttia

Feministinen media kulottaa keskustelun kenttää ja linkoaa omaa tunteiden pintakuohuissa vellovaa agendaansa, mikä osoittaa älymystön täydellistä lamaannusta, miesliikkeen erektiohäiriötä, ammatikseen viisaiden palkkafilosofien munattomuutta ja feminismin omaa säälittävää rääpälemäisyyttä.

Feministiset normipartiot pyrkivät valjastamaan kaiken seksuaalisen kanssakäymisen demari-ideologian mukaiseksi liikennesääntöjen noudattamiseksi unohtaen lipsahdusmaisesti sen, että seksuaalisuutta koskevan kielteisyyden takana vaikuttaakin moralistien oma torjuttu seksuaalisuus!

Noiden pissisnaisten ja heitä suosivien cuck-miesten elämänkatsomus kiteytyy ”Tiktak”-nimisen populääribändin raihnaisessa iskelmässä ”Lopeta”, joka on julkaistu osana kustannus- ja viihdealaa varjostavaa feminismiä, siis sitä, jonka kautta naisille suodaan oikeus polkea miesten kulkusia, läimäytellä, nälviä ja panetella (kuuntele itse). Mutta minkälainen rääkyminen ja poliittisella korrektiudella pamputtaminen alkaisikaan, jos joku mies tekisi yhtä tympeän performanssin suhtautumisestaan naisiin?

Ihmisten olemusta ja ihmisarvoa loukkaavinta feministien harjoittamassa seksuaalisessa ahdistelussa on se, että feministit tekevät sukupuolesta ja seksuaalisuudesta poliittisen aseensa.

Siten he valjastavat ihmisessä piilevät, kauniisiin ja hyviin ihmissuhteisiin tähtäävät luonnonvoimat oman perverssin ja kulttuurin penetroiman ahdasmielisyytensä välikappaleiksi aivan niin kuin kirkossa, inkvisitiossa ja sairasta seksin vastaisuutta soveltaneessa luostarilaitoksessa aikoinaan.

Tällainen alkujuuriltaan teologinen, tötteröhattuisten ja pullonpohjat silmillään harhailevien sädekehänunnien, virkkuumummujen ja rukoilijasirkkojen opetus, julistus- ja myyräntyö puolestaan vaikuttaa epäkiihottavasti kaikkiin ihmisiin. Siksi feministi jää usein ilman seksiä, ja usein feministi myös ryhtyy feministiksi, koska hän on jo jäänyt ilman seksiä, eikä hän siis feministiksi ryhtyessään ole menettänyt aiempaan seksittömään tilanteeseensa verrattuna mitään.

Monet feministit myös projisoivat omat torjutuksi tulemisen kokemuksensa väitteisiin siitä, että muut ihmiset ovat kyllä lähestyneet häntä, mutta hän itse on antanut yrittäjille pakit. Tätä kautta ei-halutut naiset luovat itselleen itsetunnon kohennusta, kun he voivat kuvitella olevansa haluttuja ja käyttävänsä valtaa himoittuina mehiläiskuningattarina.

Kauniit ja halutut naiset harvoin ovat feministejä, paitsi korostaessaan omaa valta-asemaansa. Heidän ei kuitenkaan tarvitse liittyä seksin vastaisiin kampanjoihin, sillä he ovat aidosti tavoiteltuja, eikä heidän siis tarvitse uskotella itselleen olevansa mielitekojen kohteina pelkillä ahdisteluväitteillään.

Itsetunnoltaan terveet naiset eivät liity ”Me too” -kampanjoiden tapaisiin katkerien, hylättyjen ja nukkavierujen jakojäännösten nurkkakuntaisiin ryhmiin, sillä he voivat vakuuttua seksuaalisesta haluttavuudestaan syyttämättä miessukupuolta kuvitellusta tai todellisesta häirinnästä.

Olisi hyvin vaikea kuvitella, että kukaan missiksi valittu nainen tai naisten suosiosta nauttiva poptaivaan poikatähti valittaisi seksuaalisesta häirinnästä, sillä heillä on tavoiteltavuutteen liittyvää seksuaalista valtaa, mikä puolestaan paljastaa, että ”ahdistelu” ja ”häirintä” ovat oikeastaan haluttuja asiantiloja.

He osaavat nauttia seksistä, sillä he ymmärtävät seksuaalisuuden olemuksen eivätkä lavasta siitä vääristynyttä valtapoliittista mörssäriä, kuten rumat naiset omassa kompleksisuudessaan. On kuitenkin huomattava, että näin on kuitenkin vain selitetty seksuaalisissa vuorovaikutussuhteissa vahvempien osapuolten, eli kauniiden naisten ja joissakin tapauksissa myös omahyväisten alfa-urosten valta-asema, mutta sen ei tule antaa heille moraalista oikeutusta toisten ihmisten tölvimiseen, kuten yhteiskunnallisessa käytännössä usein erehdytään ajattelemaan.

Ahdistelusta kitisijät ovat joka tapauksessa niitä, jotka kaikissa yhteyksissä saavat huoneeseen astuessaan aikaan fiiliksen, että ”tunnelma parani heti”. Nämä kaikkien työpaikkojen ja yhteisöjen hapannaamaiset sitruunaihmiset eivät toden totta tiedä, mitä hauskan pito merkitsee.

Seksuaalisesti häiriintyneiden häirintähanke

Koko syksyn ajan valtamediassa vellonut ”Me too” -hanke on törkeän hyökkäävä ja destruktiivinen kanssakäymisen ja intersubjektiivisuuden tuhohanke, jonka tarkoitus on romuttaa seksuaalisen kohtaamisen edellytykset omalla kateudenvihreällä kaunaisuudellaan.

Sen tavoitteena on kiihottaa ihmisiä ilmiantoihin, kavalluksiin ja itseen sekä toisiin kohdistuvaan kyttäysmielialaan sekä sitä kautta pilata seksi kaikilta niitä, joilla sitä vielä on. Tähän mukaan houkutteluun, agitoimiseen ja asian ainoaan kiihottavaan tarkoitusperään viittaa myös suostutteleva nimi: ”me too”.

Näiden kastraatioleikkureita kilistelevien moraalikäärmeiden päämääränä on tehdä seksin eri muodoista nautiskelevista ihmisistä samanlaisia, ankeita ja elämänhalunsa menettäneitä surkioita, kuin he itse ovat: todellisia Juudasten ja omassa itse aiheutetussa marttyyrin kuolemassaan kituvien orjamoralistien yhdistelmiä, jotka kostoksi omasta seksittömyyteen vajoamisestaan pyrkivät kieltämään nautinnollisen seksin myös kaikilta humaaneilta ja rakastamiseen sekä välittämiseen kykeneviltä ihmisiltä omassa vainoharhaisuudessaan.

Väitteet seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta ovatkin useimmiten pelkkää sanallista piiloväkivaltaa, joka pitäisi pikaisesti kriminalisoida. Se, joka tässä seksittömäksi kuohitussa ja sähköpaimenilla varustetussa yhteiskunnassamme voi vielä kokea ”seksuaalista häirintää”, on ehdottoman varmasti seksuaalisesti häiriintynyt.

16. marraskuuta 2017

Länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi


Eräät lukijat ovat silloin tällöin kyselleet (esimerkiksi kirjoitukseni ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava” pohjalta) kuinka muutamat esille nostamani asiat, kuten maahanmuuttokulut ja tietyt julkiset menot, liittyvät yhteen.

Vastaukseni on, että se raha, jota erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin käytetään, on samaa veronmaksajilta kannettua rahaa. Toiseksi, vertailu on hyödyllistä, sillä se paljastaa, miten asiat ovat. Siksi vertailevaa tutkimustakin tehdään.

Tämänkertainen väitteeni on, että kalliiksi moititut länsimetro ja kehärata tulivat itse asiassa halvoiksi. Ensi lauantaina liikennöimisen aloittava länsimetro on maksanut tähän mennessä vain noin 1200 miljoonaa euroa. Kehärata puolestaan maksoi hieman alle 800 miljoonaa. Yhteensä kulut ovat olleet parin miljardin luokkaa.


Kuvassa Koivusaaren metroasema, joka lienee riittävän pramea pakolaiskeslukseksi tai moskeijaksi, mikäli liikenne ei käynnistykään.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomelle vuonna 2015 koituneet maahanmuuttokulut nousivat maahan tunkeutuneiden lähi-itälaisten ja afrikkalaisten vuoksi 1500 miljoonalla eurolla. Siinä ovat pelkät vuosikulujen lisäykset. Tämän kaiken Suomen hallitus ja eduskunnan enemmistö hyväksyivät kyseenalaistamatta ja mukisematta. Muutamat vaativat vielä lisääkin.

Maahanmuuton myönteisistä vaikutuksista tai lisäarvosta kansantaloudellemme ei ole esitetty kerrassaan mitään näyttöä. Kuluja on sen sijaan kertynyt länsimetron ja kehäradan yhteenlasketun hinnan verran. Hinta on järjetön, ja kustannukset todennäköisesti myös nousevat sosiaalimenojen pysyvyyden, kotouttamiskulujen, perheiden yhdistämisten ja osassa tapauksista myös kalliiden palautuslentojen vuoksi. Milloin sinä, hyvä kansalainen, olet saanut valtiolta lahjaksi lentomatkan Lähi-itään?

Noh, aina voidaan väittää, että myöskään länsimetro ei ole tuottanut toistaiseksi liikevoittoa, eikä käyttäjäkunnasta ole saatu näyttöä vielä. Kehäratakaan ei ole kovin ahkerassa käytössä. Esimerkiksi Kivistön ja Vehkalan asemat ovat aina melko autioita. Ylikapasiteettia on rakennettu tulevaisuudenodotusten varaan paljon. Tuloksena on kuitenkin saatu käyttökelpoista infrastruktuuria, joka lisää asuinalueiden saavutettavuutta ja arvoa metropolialueella.

Johtopäätöksenäni esitän, että maahanmuuttokuluihin suunnattuun yhteiskunnalliseen haaskaukseen verrattuna länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi! Kehitysmaalaisten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten maahanmuutosta on ollut loppujen lopuksi vain se hyöty, että maahanmuuttokulujen huikeuden rinnalla kaikki kotimaiset lehmänkaupat ovat alkaneet näyttää edullisilta. Ehkä tämä on myös yksi syy siihen, miksi hallitus on halunnut niin raivokkaasti edistää haittamaahanmuuttoa.

14. marraskuuta 2017

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?


Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Idiootinkin luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.

9. marraskuuta 2017

Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava


Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio kirjoitti äskettäin blogissaan työministeri Jari Lindströmille (sin.) tekemästään kirjallisesta kysymyksestä, jossa hän tiedusteli, miksi Suomessa on työllistämisenedistämispalveluita, joihin kelpuutetaan vain maahanmuuttajia. Tavio kertoi esimerkkinä, että Espoossa tiettyyn työharjoitteluun kelpuutetaan vain maahanmuuttajia ja että kaikki harjoittelun läpäisseet saavat kokoaikaisen työpaikan, jossa palkka on 2 500 euroa kuukaudessa.

Koska Suomen valtio tukitoimineen on ensisijaisesti Suomen kansalaisia varten, maahanmuuttajia etuoikeuttamalla ja suosimalla tehdään epäoikeudenmukaista politiikkaa, joka herättää vihaa kantaväestössä. Se on vastoin kansallista etua, rapauttaa moraalia ja heikentää sosiaalista pääomaamme. ”Positiiviseksi syrjinnäksi” (ristiriitaisesti) sanottu kantaväestön polkeminen on myös vastoin perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Asiassa ei olekaan mitään ”positiivista”, sillä etuoikeuttaminen ei luo legitimiteettiä vaan murentaa poliittisen toiminnan oikeusperustusta.

Sipilän hallituksen tapa suosia ulkomailta maahanmuuttajina tulevaa vierastyövoimaa on häikäilemätön läimäytys päin niiden kantaväestöön kuuluvien suomalaisten naamaa, jotka joutuvat olemaan työttöminä. Koska maahanmuuttajien keskimääräinen työttömyys on lähes 2,5-kertainen kantaväestöön verrattuna ja kehitysmaista tulleiden keskuudessa luku on vielä pahempi, hallitus yrittää kaunistella itse aiheuttamaansa ongelmaa tarjoamalla maahanmuuttajille ohituskaistan työpaikkoihin.

Hallitus on käyttänyt turvapaikkaprosessia työvoiman houkuttelemiseksi maahamme, vaikka Suomessa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Enintään pulaa on halvasta työvoimasta. Näyttöä työvoiman ylitarjonnasta antaa työllistämistukitoimien tarve.

Tosiasiassa myöskään turvapaikkaprosessia ja siihen liittyvää humanitaarista maahanmuuttoa ei saisi käyttää työvoiman rekrytoimiseen. Sinipunainen työministeri Lindström onkin pyrkinyt kääntämään asetelman nurin ja peittelee pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden massavastaanotosta johtuvaa ongelmaa piilottelemalla heitä veronmaksajien varoilla tuotettuihin suojatyöpaikkoihin.

Työperäinen maahanmuutto, josta yleensä käytetään nimitystä ”siirtolaisuus”, on kokonaan toinen asia kuin hallituksen harjoittama turvapaikkapolitiikka, jonka välineeksi on nyt otettu suomalaisia syrjivä työllistäminen. Työperäinen maahanmuutto tarkoitaa, että Suomessa olevaa työpaikkaa ei saada täytetyksi, koska sopiva tekijä puuttuu, ja ulkomailta tulee joku suorittamaan työn. Työperäiseen maahanmuuttoon voidaan lukea sekin, että ulkomaalainen hakee Suomessa töitä samoin ehdoin kuin suomalainen. Syrjivää työllistämistä taas on se, että Suomesta löytyisi tekijöitä avoimeen työpaikkaan, mutta siitä huolimatta tehtävään palkataan tai koulutetaan joku ulkomaalainen ohituskaistaa myöten.

Suomalaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa, mutta nykyisin myös punavihreä vasemmisto-oppositio haluaa romuttaa tämän periaatteen. Syyskuun alussa kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Anna Kontula (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.) jättivät lakialoitteen, jossa ehdotetaan työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Saatavuusharkinnalla tarkoitetaan käytäntöä, jossa ”selvitetään ennen oleskeluluvan myöntämistä EU:n ulkopuolelta tulevalle työntekijälle, onko työmarkkinoilla jo saatavilla sopivaa työvoimaa”. Periaatteen tarkoitus on ollut suojata suomalaisen työvoiman ja yhteiskunnan edut.

Vihervasemmistolaisten feministien ja kokoomuslaisen punaporvarin aloitteella Suomeen yritetään tuoda maailmanlaajuiset halpatyömarkkinat, minkä tuloksena suomalaiset paperiduunarit, insinöörit, tutkijat ja rakennustyöläiset joutuvat turvautumaan veronmaksajien kustannuksella ylläpidettävään työttömyysturvaan ja sosiaalihuoltoon. Tapauksesta opitaan, kuinka paljon vihervasemmisto ja löperöliberaali oikeisto vihaavat suomalaisia ihmisiä.

Jopa Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan Vasemmistoliiton mädättäjäfeministin Anna Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa, jonka mukaan ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”. Aloitteen motiivi on siis puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja sen tavoite on täyttää Suomi lähi-itäläisellä ja afrikkalaisella joutoväellä. Suokas toteaa, että myös heidän työllistyessään tilanne on paha: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Lisäksi Suokas toteaa, että ”[i]kinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa”.

Punaporvariston viha suomalaisia ihmisiä vastaan näkyy siinä, että yli puolet kansanedustajista on allekirjoittanut lakialoitteen, ja allekirjoittajia on kaikista muista paitsi perussuomalaisten ja sinisten ryhmästä. Kun kantaväestön työpoliittiset edut syrjäytetään maahanmuuton edistämiseksi, on poliittinen eliitti lähtenyt pelaamaan kasinoa, jossa oman maan kansalaisten inhimilliset resurssit tuhlataan merkityksettöminä hyödykkeinä ja suomalaiset paiskataan käyttökelvottomiksi esineiksi julistettuina katuojaan. Ei siis ihme, että Yle ei uutisoinut aiheesta, kun asiaa käsiteltiin eduskunnassa viime keskiviikkona, mutta Iltalehti raportoi asiasta ilman kritiikkiä, vasta-argumentaatiota ja pelkästään maininnanomaisesti.

Lopputulos kantaväestöä syrjivästä työllistämisestä on, että työttömyys Suomessa ei laske ja työttömyysmenot pysyvät jättiläismäisinä. Näin on osoitettu, että myöskään myytti maahanmuuttajien työllistymisestä ei oikeuta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ja liberaalipopulistinen oikeisto katsovat kuitenkin maahanmuuton olevan oikeutettua, jos maahanmuuttaja työllistyy.

Nimenomaan tällöin oikeutus puuttuu, sillä yhteiskunnan tukityöpaikkoihin (esimerkiksi kulttuurikoordinaattorin tai tulkin tehtäviin) sijoittuessaan maahanmuuttaja aiheuttaa julkiselle taloudelle 3–5-kertaiset kulut verrattuna siihen, että hän on työttömänä ja sosiaalietuuksien varassa. Koska maahanmuuttaja yleensä vie työpaikan suomalaiselta ja estää suomalaisen ihmisen työllistymisen, ei maahanmuuttajan työllistyminen oikeuta hänen läsnäoloaan Suomessa. Työllistynyt maahanmuuttaja on kansantaloudellisesti kaikkein haitallisin.

Parempaa työpolitiikkaa kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Perustuslain vastaista maahanmuuttajien suosintaa

Suomalaisten ihmisten syrjintä on jatkunut työpolitiikan ohella myös sosiaalitoimessa ja sosiaalipolitiikassa. Viime kesänä paheksuttiin sisäministeriön ehdotusta, jonka mukaan ISIS-taistelijoille luotaisiin ohituskaista sosiaalipalveluihin, ja vastustusta herätti myös Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esitys, että laittomasti maassa oleville perustettaisiin parempia palveluja.

Ensin mainittu tarkoittaisi periksi antamista väkivallalla uhkaamisen edessä, ja jälkimmäinen todennäköisesti houkuttelisi maahamme lisää turvapaikkaturismia. Maahanmuuttajien suosiminen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella on jo sinänsä väärin, ja se myös loukkaisi perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä.

Harva sen sijaan muistaa, kuinka eriarvoistavasti Suomen verolait kohtelevat ulkomaalaisia ja suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002), jolla maahanmuuttajien yritykset vapautettiin veroista ensimmäisten toimintavuosien ajalta. Tämän lain mukainen erityistuki on ollut tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajilleen verotonta tuloa, mikä on asettanut kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä.

ALV-vapautus maahanmuuttajien yrityksille kestää maksimissaan kymmenen vuotta tai siihen asti, kunnes maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Starttirahaa he saavat enintään kolmeksi vuodeksi lähes sata euroa päivässä, ja se on veroton.

Maahanmuuttajille suunnattujen verohelpotusten ja yritystukien hyödyntäminen ei ole kuvastanut välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi. Lehdistön ylistämässä seikassa, että kolmannes yrityksistä on maahanmuuttajataustaisten perustamia, ei olekaan mitään juhlimista. Päinvastoin: veroetu tarjoaa maahanmuuttajille hintakilpailuedun, jonka kautta maahanmuuttajat voivat syödä suomalaisten yritykset pois markkinoilta. Näyttöä löytyy sekä partureista, liikennöintitoimesta että ravitsemusalalta, joilla maahanmuuttajien firmat ovat tehneet myös verorikoksia.

Brysselin säikäyttämä eduskunta sääti jo toistakymmentä vuotta sitten veroedun myös Suomessa työskenteleville ulkomaalaisille ”avainhenkilöille”. Euroopan unionin virkamiehet, pankkiirit ja elektroniikkainsinöörit ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron kuukausitulon tienoilla. Sitä enemmän ansaitsevia 35 prosentin lähdeveron soveltaminen heidän palkkatuloihinsa alkaa hyödyttää. Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä.

Häikäilemätöntä suomalaisten ihmisten syrjintää

Maahanmuuttajien suosimista ja suomalaisten ihmisten syrjintää harjoitetaan työ-, finanssi- ja sosiaalipolitiikan lisäksi myös asuntopolitiikassa. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vaivihkaa ryhtynyt vuokraamaan asuntoja turvapaikan saaneille pakolaisille vapailta markkinoilta, sillä kaupungin omat asunnot ovat täynnä, ja tätä kautta verovaroja käytetään asuntotilanteen heikentämiseen myös niin sanotuilla vapailla markkinoilla. Yleisradion jutun mukaan kulut nousevat ”turvapaikkatilanteen” vuoksi noin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa.

Helsingin kaupungin asunto-osaston päällikkö Markku Leijo arvioi jokin aika sitten, että ”[v]altaosa turvapaikan tai oleskeluluvan saaneista pakolaisista siirtyy oletettavasti pääkaupunkiseudulle ja etenkin Helsinkiin.” Hänen mukaansa ”Helsingin markkinoille tulee ensi vuoden aikana 25003000 uutta asunnon hakijaa. Asunnottomina he menevät asuntojonossa suoraan kärkeen.” Koska haittamaahanmuuttona tulleet laittomat maahantunkeutujat eivät voi sopia kunnallisiin vuokra-asuntoihin, Leijon johtopäätös on, että ”vapaat markkinat on se väylä, miten asuminen järjestetään”.

Kunpa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asuttaminen jätettäisiinkin ”vapaiden markkinoiden” varaan, mutta nyt kaupunki alkaa hankkia vapailta markkinoilta vuokra-asuntoja ja maksattaa ne suomalaisilla veronmaksajilla. Röyhkeyden huippu on, että kaupungin asukasvalintaperiaatteiden mukaan turvapaikan saaneet asunnottomat ohjataan jonon ohi. Koska pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat yleensä asunnottomia, kaupungin asuntotoimi työskentelee heidän hyväkseen suomalaisia kuntaveron maksajia vastaan.

Tilanne on aivan samanlainen myös taloudellisen sosiaaliturvan alueella, jossa toimeentulotuki takaa varattomille pakolaisille ja turvapaikanhakijoille täyden ylläpidon, kun taas suomalaiselle ihmiselle toimeentulotuki ei myönnä mitään, mikäli hänellä on vähänkin säästöjä tai varallisuutta ja vaikka tulojen saanti päivittäiseen elämiseen olisi katkennut. Syynä tähän on omistamis-, sivistymis- ja yrittämisvihamielinen toimeentulotukilainsäädäntö, joka rankaisee kaikesta yritteliäisyydestä ja ohjaa hankkiutumaan mahdollisimman köyhäksi ja kurjaksi.

Kaupungin asuntotoimessa ongelmaan suhtaudutaan aivan niin kuin maahanmuutto olisi luonnonlaki, maanjäristys tai muu katastrofi, johon kantaväestön olisi alistuttava tuhoista huolimatta. Kaupungin asunto-osaston osastopäällikkö Markku Leijo toteaakin Yleisradion edellä viitatussa jutussa, että ”maahanmuuttajien virta on pysyvä”.

Kaupungin vuokra-asunnot puolestaan ovat pysyvänluonteisia, eikä vuokrasopimuksilla ole takarajaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuminen ei ole sidottu myöskään tuloihin niin, että tulojen nouseminen johtaisi velvollisuuteen siirtyä muualle, joten maahanmuuttajat saavat helposti alleen kovaa maata. Koska maahanmuuttajat pakkautuvat kasvukeskuksiin, joissa heille tarjotaan kaupunkien tuella asuntoja, he voivat viedä suomalaisilta myös työpaikat.

Tästä kaikesta kärsivät suomalaiset ihmiset, jotka ovat työttöminä Suomen taantuvilla seuduilla mutta voisivat siirtyä työn perässä kasvukeskuksiin, mikäli niistä järjestettäisiin yhtä suopeasti julkisen vallan avulla asuntoja suomalaisille kuin järjestetään maahanmuuttajille. Maahanmuuttajien aiheuttama asuntopoliittinen ongelma on keskeinen myös siksi, että asunnon myöntäminen mahdollistaa muukalaisten läsnäolon, josta suomalaiset kärsivät. Siinä kiteytyy koko maahanmuuton ongelma, ja se on, että maahanmuuttajia ylipäänsä tunkee tänne ovista ja ikkunoista.

Jokin aika sitten raportoitiin perheestä, jonka vuokrasopimuksen Suomen Punainen Risti sanoi laittomasti irti valloittaakseen tilat maahantunkeutujien käyttöön. Vähän sen jälkeen paljastui, että Forssan kaupunki hätistelee vuokra-asunnoistaan pois niiden nykyisiä asukkaita pyhittääkseen asunnot maahantunkeutujille. Sama on nähty Kemijärvellä ja Rovaniemellä. Vuokratessaan asuntoja maahanmuuttajille SPR ei tee mitään järjestääkseen asuntoja Suomen noin 10 000 kokonaan asunnottomalle.

Yliopisto- ja koulutusjärjestelmästä tehty maahanmuuton kanava ja oheiskulu

Poliittinen vihervasemmisto ja sen kanssa yhteistyössä toimiva epäisänmaallinen porvaristo aikovat mädättää myös suomalaisen koulutusjärjestelmän. Yleisradion uutiset kertoivat kuukausi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”!

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti, mutta samalla on muistettava, että julkisoikeudellisissa yliopistoissa tulisi noudattaa hyvää hallintoa ja yhdenvertaisuusperiaatteita. 

Suomen yliopistoja pyöritetään joka tapauksessa lähes sataprosenttisesti suomalaisilta ihmisiltä ja yrityksiltä kannetuilla verovaroilla. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat aiotaan palauttaa takaisin maksajille, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tätä periaatetta rikotaan räikeästi, kun verovaroin ylläpidettyihin yliopistoihin houkutellaan ulkomaalaisia opiskelijoita ja tutkijoita, jotka vievät opiskelu- ja työpaikat suomalaisilta.

Muutamat yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyödyllistä näyttöä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä todennäköisesti tiedä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella.

Yliopistot puolestaan muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana kansainvälisyys. Niissä kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vaurioittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa ja pyrkii vetämään maton suomen kielellä esitettävän tieteen ja yhteiskuntakritiikin alta. Kirjoitin aiheesta muun muassa jutussani Internatsismia yliopistoissa”. On muistettava, että kansainvälisyys ei edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

On rikos suomalaisia ihmisiä vastaan, että verovaroilla tarjoillaan ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät sitä kautta hyödyntämään lähes maksuttoman ja korkealaatuisen koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelu- tai työpaikkaa. Käsittelin kysymystä muun muassa kirjoituksessani Ulkomaalaisten lukukausimaksuista”.

Koska valtio välittää suomalaisten verovarat ulkomaalaisille ja maksaa lähes kokonaan yliopistojen viulut, olisi tehtävä poliittinen päätös, että yliopistoilta otetaan valtion rahoitus kokonaan pois, mikäli ne valuttavat verovarat ulkomaalaisten kouluttamiseen tai palkkaamiseen.

Sama pätee koulutusjärjestelmään myös laajemmin. Maahanmuuttajien lisääntymisen myötä koko koululaitoksesta, aina alkaen peruskoulujärjestelmästä ja päätyen korkeakouluihin asti, on tullut kehitysavun muoto, jossa koulutetaan vierasperäisiä tyttöjä ja poikia yhteiskunnan verovaroilla. Suuri osa valtion velan kasvua aiheuttavista kustannuksista onkin käytännössä pelkkiä maahanmuutosta johtuvia kuluja.

8. marraskuuta 2017

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia


Tiedotus- ja toitotusvälineet mekastivat alkuviikosta, että Kallion lukion teatteri-ilmaisun opettaja on hyllytetty virastaan ”seksuaalisen ahdistelun” vuoksi. Lehtien mukaan hän oli käyttänyt opetusmetodinaan muun muassa demonstroitua raiskausta ja laittanut vähäpukeisia likkoja näyttämölle.

Kun itse olin teini, olin sitä mieltä, että kouluun ei kannata edes mennä, jos siellä ei voi harrastaa seksiä muiden oppilaiden tai opettajien kanssa.

Kävin kylläkin eri kouluja, opintomenestykseni oli keskinkertaista ja älyni pääsi loistamaan vasta yliopistoissa, joissa minua tosin ahdistelivat monet vihervasemmistolaiset Mimosat poliittisesti.

Koska Kallion lukiolaisten koettu seksuaalinen ahdistuneisuus oli lehtijuttujen mukaan jatkunut ”vuosia”, päättelen, että vasta nyt media on saanut nuorison manipuloitua seksuaalisuuden vaarallistamiseen tähtäävällä feminismillään ja seksuaalisella ahdasmielisyydellään niin, että aihe voitiin ”löytää” ja mäkätys asiasta aloittaa.

Paljastavaa on, että pojat eivät valita, vaan kaikki kurssinsa keskeyttäneet olivat tyttöjä. Kitisijöiden kärjessä ovat eräs kyseistä lukiota käynyt pahamaineinen feministikirjailija ja poplaulaja, jotka käyttävät ajojahtia kouluaikaisen mieskaunansa ja narsistisen kostonhimonsa välineenä, niin kuin todennäköisesti suurin osa muistakin valittajista.

Ahdistelusta epäilty ja minulle henkilökohtaisesti tuntematon Hannu Tuisku on tehnyt väitöskirjansa Teatterikorkeakoulussa liittyen Jouko Turkan opetusmetodeihin. Vaikka hänen opetusmenetelmänsä eivät olisi lähtöisin Turkalta, on joka tapauksessa hyvä, että turkkalaisuuden jälki teatteri-ilmaisun opetuksessa näkyy.

Teatteri-ilmaisua voi oppia vain epämukavuusalueella

Täysin hakoteillä ovat ne Helsingin Sanomien naistoimittajan haastattelemat teatterialan naistoimijat, joilta lehti on lypsänyt kannanoton, että ”raiskausharjoitteet eivät ole tätä päivää”. Miten niin eivät ole? Kyllä ne ovat, sillä inhimillisillä peruskokemuksilla ei ole viimeistä myyntipäivää. Aihe on ajankohtainen ja liittyy monella tavalla ihmisten arkielämään, joten teatteri-ilmaisun alalla on voitava harjoitella eläytymistä myös seksuaalisiin extreme-kokemuksiin.

Teatteriopetuksen maailma taantuu, mikäli oppilaita liikutetaan pelkästään heidän omalla mukavuusalueellaan. Ihmisiltä on riisuttava naamiot samaan tapaan kuin Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, jossa alokkailta vietiin alun alkajaisiksi ”ilme”. Vasta riisumisen jälkeen on mahdollista rakentaa jotakin.

On muistettava, että opetuksen kannalta voi olla välttämätöntä kokea kokemuksia, jotka ovat epämiellyttäviä. Arvostelijat ovat nyt tehneet oppilaiden epämiellyttävistä kokemuksista johtopäätöksen, että niitä ei olisi saanut tuottaa. Tämä on väärä johtopäätös, sillä jos ihminen ei koe myös vastenmielisiä kokemuksia, hän ei koskaan opi mitään.

Levittämällä poliittista korrektiutta esittävien taiteiden maailmaan tehdään teatterista nössöä: feminismin, sovinnaisuuden ja seksin pelon sekä kukkahattutätien, sädekehänunnien, virkkumummujen ja rukoilijasirkkojen mautonta ja mitäänsanomatonta nynnyviihdettä, joka aliarvioi katsojia omalla mielistelevyydellään ja kosiskelevuudellaan.

Turkkalaisuus on postuuminakin teatterihistoriamme antoisinta osaa

Kunnioitin Jouko Turkkaa siksi, että hänelle mikään ei ollut pyhää. Hänen työnsä hedelmänä voidaan edelleenkin nauttia esimerkiksi TV-draamasarjasta ”Kiimaiset poliisit”, joka hyödyntää nerokkaasti suomalaisten ihmisen ahdistusten, syyllisyyden, häpeän, ujoden ja kaikenlaisten katumusten aiheita. Siis juuri niitä, jotka pahimmillaan tekevät ihmisistä hiiriä.

Suomalaisessa metafysiikassa pyhiä asioita ovat naiset ja naisten oikeus nolata ja syyllistää miehiä sekä naulita heidät ristille milloin ”seksuaalisesta ahdistelusta”, milloin siitä, että mies on ilman lupaa naista parempi. Kirottuja näyttävät puolestaan olevan perussuomalaiset ja yleensäkin suomalaisten ihmisten ja erityisesti miesten halu nauttia hyvästä kansallisesta itsetunnosta, joka automaattisesti leimataan ”sovinismiksi” tai häpeän ja katumuksen aiheeksi.

Kun Taideyliopistossa on nykyisin otettu käyttöön jopa ”epäasiallisen kohtelun opas”, on Turkan hieno työ tuhottu täysin. Juuri epäasiallisen kohtelun opasta kannattaisi pitää opetuksen ohjenuorana ja pohtia siltä pohjalta, kuinka normeja voitaisiin paljastaa, kyseenalaistaa ja saattaa esiin vaikkapa Harold Garfinkelin kuuluisalla tavaratalometodilla, toisin sanoen rikkomalla niitä. Kukaan ei nimittäin saa tietää, millaisia yhteiskunnan normit ovat, jos kukaan ei niitä kyseenalaista ja koettele. On rikkomus tutkimusetiikaa vastaan, että tämäntapaiset älylliset kokeilut torjutaan ”epäeettisinä”.

Yliopistoälymystö poliittisen korrektiuden tyhmistämää

Feministien jatkaessa elämäntapakontrolliaan tieteenharjoittajat eivät vaivaudu kysymään, millaista ahdistelua jatkuva normien vartiointi yhteiskuntaan tuottaa. Väitteeni on, että ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetty rajojen koettelu ei ensisijaisesti aiheuta konflikteja vaan laukaisee niitä, kun taas feministien harjoittama sovinnaisuuden partioiminen on loukkauksista pahin, sillä se koettaa kuohia yhteiskunnasta pois seksuaalisuuden, jonka olemus on se, että se menee soveliaisuusrajojen yli.

Seksuaalisuus on eettistä, sillä se paljastaa ihmisestä hänen hyvyytensä ja lempeän eläimellisyytensä sekä vastustaa teennäisyyttä ja valheellisuutta. Myös ”raiskausten” demonstroiminen on moraalisesti hyväksi ja oikeudenmukaista, sillä se valottaa, että seksuaalisuus perustuu vietteihin, kun taas seksuaalisen kanssakäymisen torjuminen ja tukahduttaminen ovat luonnonvastaisia ja ihmisarvoa kaltoin kohtelevia käyttäytymismuotoja.

Imaginäärisistä raiskauksista vaahtoaminen on tekopyhää ja moralistista, sillä väkisinmakauksen käsitteen intentionaalisesta rakenteesta johtuen koko ilmiö on mahdollinen vain kieltäymyksen ja seksuaalisuuden pois pidättämisen kautta. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt perustelemaan, miksi seksin kieltäminen olisi moraalisesti oikeutetumpaa kuin seksin tavoittelu.

Naiset pyrkivätkin säännöstelemään ja pidättämään seksiä miehiltä heterosuhteissa, sillä se tuo heille valtaa: valtaa, jonka turvin naiset alistavat heteromiehiä ja nujertavat heidät korkokenkiensä alle. Yksi syy nykykulttuurin banalisoitumiseen ja irrationalismiin politiikassa ja tieteessä on feminismi, jonka vaatimuksia toteutettaessa on survottu munien lisäksi myös aivot.

Yliopistoihin palkatussa nykyhenkilökunnassa on vikana ennen muuta se, että se on tavattoman tylsämielistä, epä-älyllistä, yksitotista ja tyhmää. Jouko Turkan ”Kiimaiset poliisit” on pysyvästi ajankohtainen, sillä se muistuttaa, miksi jokaisessa suomalaisessa piilee poliisi: tosikkomainen, itse itseään ja toinen toistaan rajoittava moraalinvartija, joka kiusaa lähimmäisiään pelosta joutua muuten itse kiusatuksi.

Seksuaalisuuden – jota yleensä pidetään parhaana piirteenä ihmisessä – feminismi määrää peittämään limppulapiomaiseen yksi-ilmeisyyteen, joka tuo mieleen sosialismin ajan sankarinaiset. Pahinta on, että nykyisin tuohon ryhmäkuvaan pyrkii nimenomaan älymystönä esiintyvä yliopistoväki – ei tavallinen rahvas, jolla on päässään vielä jonkin verran järkeä, ironiantajua ja kapinamieltä, joita puolestaan voidaan pitää henkisen kypsyyden merkkeinä. Sen sijaan niin sanottu kulttuuriväki ei ymmärrä enää symboliikkaa, psykodynamiikkaa eikä mitään muuta kuin Tuntematonta sotilasta, joka säilyttää suosionsa ilmeisesti siksi, että yleisölle ei ole vielä valjennut, kuka hän on.

Miten valtamedian feministimafia harjoittaa tekstuaalista häirintää?

Helsingin Sanomat on yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vääntänyt yhden lukio-opettajan taiteellisiin opetusmetodeihin liittyvistä subjektiivista arvioista huikean seksuaalisuutta vaarallistavan ajojahdin muistamatta, mitä varten koulu on olemassa. Kouluahan käydään ja läksyjä kasataan oppilaille siksi, ettei nuorisolla olisi aikaa tehdä sitä, mitä he muutoin luonnostaan tekisivät, eli nussisivat.

Seksuaalisuuden pois suodattaminen on koulun ideologinen piilo-opetussunnitelma, jolla ihmisiä hallitaan ja jolla pyritään redusoimaan seksuaalisuuden rippeet pois todellisuudesta. Feministien defensiivisyys paljastaa tietysti enemmän kuin heidän vaatteensa ja kertoo freudilaisesta torjunnasta sekä naisten peitellyistä inhohimoista – siis myös tavasta, jolla ”kulttuuri vaatii panemaan kuriin seksuaalisuutta ja aggressioita” (Toteemi ja tabu, 1913).

Jos kysytään, minkä verran mediamafian ”liberaaleina” esiintyviltä feministeiltä ja vihervasemmistolaisilta löytyy sitä itse mainostamaansa toleranssia, suvaitsevaisuutta ja vapaamielisyyttä, vastaus on: ”ei yhtään”! Kaikenlaisten nollatoleranssien ulottaminen taiteiden ja tieteiden piiriin on pohjimmiltaan täydellistä suvaitsemattomuutta ja sitä kautta totalitarismia, kuten totesin kirjoituksessani ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta”.

Median uusmoralismi, puritaanisuus ja seksuaalisuutta koskeva uuskonservatiivisuus on tekstuaalista ahdistelua, josta kärsivät kaikki ihmiset. Median kylvämä seksuaalisuuden vaarallistaminen johtaa kaiken kanssakäymisen huurteeseen. Kirjoituksessani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin” arvostelin jo Helsingin Sanomien tapaa keuhkota täysin palkein ”naisten seksuaalisesta häiritsemisestä” valittavan ”Me too” -hankkeen puolesta.

Myös Kallion lukion tapaus on hyvin todennäköisesti ”Me too” -hankkeen hedelmä, ja asia onkin kommentoimisen ja tieteellisen mielenkiinnon arvoinen vain median intervention vuoksi, toisin sanoen sen selvittämiseksi, millä tavoin tiedotus- ja toitotusvälineiden naisvaltaiset ja cuck-miehistä koostuvat toimitukset teurastavat todellisuuden antiseksualisoimiseen alistumattomista yksilöistä varoitussignaaleja oman seksuaalisuutta tuhoavan ja yhteiskuntaa epäerotisoivan narraationsa tilkkeiksi.

Seksuaalisuuden vaarallistamista ja miesten demonisoimista harjoittava hanke kannustaa, rohkaisee ja kiihottaa naisia ilmiantamaan ja ahdistelemaan seksuaalisesti aloitteellisia miehiä koetusta tai kuvitellusta seksuaalisesta aktiivisuudesta, joka ”Me too” -hankkeen mukaan on aina väistämättä ”ahdistelua” tai ”häirintää”. Eräs blogia pitävä professoriherra tuossa jo ihmettelikin, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi ryhtyä, jos sitä ei saa ensin ehdottaa!

Se, että itse jatkan aiheen käsittelyä, johtuu median ja etenkin Sanomien lehtien sitkeydestä, jonka mukaisesti ne levittävät seksuaalista ahdasmielisyttä pahentavaa propagandaansa ja syyllistävät miehiä sinänsä viattomasta ja luonnollisesta käyttäytymisestään.

Miesvastaisen agendan takominen on nimittäin jatkuvaa ja määrätietoista, mitä osoittaa myös Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu ”Jätä rauhaan, vaati Iida”, joka käy esimerkiksi pissismäisestä naisrauhalla ratsastamisesta. Lisää löylyä uusmoralismin kiukaalle Helsingin Sanomat heitti jutussa, jossa selitettiin, että käynnissä olevilla helsinkiläisillä Baltic Circle -teatterifestivaaleilla ”ei tiedä, onko kyse teatterista vai prostituutiosta”, ja ratkaisijan rooliin lehti korotti jonkun oikeusoppineen mikkihiirimäisen mielipiteen, jonka mukaan moinen paheellisuus ”ei ole missään tapauksessa riskitöntä toimintaa”! – Kyseenalaista taidetta siis, voi voi.

Lisää näyttöä Sanomien tänään harjoittamasta seksuaalisuuden vaarallistamisesta, feminismistä ja poliittisen korrektiuden vaalimisesta löytyy tästä, tästä, tästä ja tästä, joten Stevie Wonderkin näkee, millä tavoin lehti on taantunut valtakunnallisesta päivälehdestä matalamielistä punavihreää tendenssijournalismia suoltavaksi aviisiksi.

Kallion lukion jupakassa puolestaan Helsingin Sanomien cuck-toimittaja pyrki selittämään ”seksuaalista ahdistelua” viittaamalla telaketjufeministiseen pseudotutkimukseen, jossa miesten kiinnostus naisiin tulkittiin – ei suinkaan niin, että nainen olisi jonkun heteromiehen mielestä viehättävä – vaan niin, että miehet kehittävät ”harhaluuloja”, joiden pohjalta he kuvittelevat naisten olevan kiinnostuneita heistä! Mikko Puttosen kirjoittamassa jutussa asiaa valaistiin seuraavasti:

Seksuaaliseen ahdisteluun on monia syitä, mutta yksi näyttää olevan se, että miehet luulevat liikoja naisten kiinnostuksesta itseään kohtaan. Virheellisen kuvitelmansa nojalla miehet sitten oikeuttavat kutsumattoman lähentelyn tai ahdistelun, väittää seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta selvittänyt tutkimus.

Selitys on jo sinänsä tragikoomisuudessaan naurettava, ja sen tiedonhankintamenetelmä perustuu miesten jälkikäteiseen ripittämiseen tieteen auktoriteetilla, jolla ”seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta” arvioineet oli saatu kääntymään feministien puolelle. Mikäli nainen näyttää olevan kiinnostunut miehestä, sen täytyy tämän mukaan johtua ”miehen harhaluulosta”. Koska suuri osa naisista käyttäytyy kuin onnenpyörä, eli lupaa paljon mutta ei anna mitään, on helppoa uskoa naisten olevan täysin aseksuaalisia, mihin nähden miesten ilmaisema vähäinenkin kiinnostus tuomitaan sitten ”seksuaaliseksi ahdisteluksi” näissä miehiä traumatisoivissa tendenssitutkimuksissa.

Tutkija Teresa Treatin tekaisema selitys on ironisella tavallaan linjassa oman näkemykseni kanssa. Kyse on eleiden ja viestien tulkinnasta. Ikävää, epätasapainoista ja tutkimuksellisesti oikeuttamatonta kuitenkin on, että naiset pidättävät ”oikean käytöksen” ja ”oikeiden tulkintojen” määrittelemisen yksipuolisesti omaan haltuunsa samaan tapaan kuin Helsingin Sanomien profeministiset miestoimittelijat, jotka murjovat jo omatkin munansa muusiksi miesten olemassaoloa pahoitellessaan ja naisia mielistellessään. Miksi juuri heidän pitäisi päättää vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen ehdoista?
 
Valhemedia peittelee fiktiivisen ahdistelun panikoimisellaan todellista väkivaltaa

Nostan lopuksi esille muutaman vertailukohdan, sillä vertailujen kautta käy ilmi, kuinka asiat ovat. Samalla kun valtamedia lavastaa ilmaisutaidon lukiossa vaikuttavasta pervo-opettajasta olkiukkoa, jonka kohtaloksi jäänee hukuttautuminen hänelle käsikirjoitettuun kylähullun rooliin, yksikään media ei kirjoita paheksuvaan sävyyn puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kärsimästä poliittisesta ahdistelusta, jota hän koki viikonloppuna Turussa.

Vain ex-kansanedustaja Reijo Tossavainen puolusti Halla-ahoa urheasti blogissaan, jossa hän tilitti, kuinka lauma Antifa-järjestön punakaartilaisia oli uhkaillut puheenjohtajaparkaa kadulla ja hotellin ovella, jonka taakse uhri pääsi pelastautumaan. Halla-aho itse kysyy, millainen poru olisi alkanut, jos niin sanotut vastarintaliikkeen miehet olisivat lähestyneet samoissa aikeissa vaikkapa Vasemmistoliiton Li Anderssonia.

Paljastavaa noiden väitettyjen, kuviteltujen, koettujen ja todellisten ahdistelujen tapauksissa on median suhtautuminen, toisin sanoen tiedotus- ja toitotusvälineiden tapa tehdä tai olla tekemättä ihmisten subjektiivisista tuntemuksista suuria juttuja omien yhteiskunnallisten tarkoitusperiensä ajamiseen.

Feministien hallitsema valtamedia vaahtoaa, myrskyää ja moraalipanikoi seksuaalisuutta tihkuvista koulunäytelmistä ja pelkästään fiktion maailmaan sijoittuvista eroottisista esityksistä kiihottaen suomalaisia ”some-pöyristymisiin” ja ”some-raivoon” toisiaan vastaan.

Mutta media ei tee etusivun yli vedettyjä otsikoita eikä lööppijuttuja kehitysmaalaisten Suomessa tekemistä oikeista raiskauksista, joiden hyödyllistä demonstraatiota ja vertauskuvaa myös kouluissa annettava opetus on. Juuri se valaisee ilmaisutyöhön aikoville feministeille, mitä heidän tulee tietää.