26. syyskuuta 2017

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia

Helsingin yliopisto avaa uudessa Tiedekulmassa järjestettävän yleisöluentosarjan milläpä muulla kuin poliittisen vihervasemmiston propagandatilaisuudella, johon monikultturistit ja maahanmuuton suosijat kokoontuvat ihastelemaan ”natsismia”. ”Nationalismi nyt” -tilaisuus pidetään torstaina 28.9. kello 17, ja keskustelemaan on kutsuttu latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta, erikoistutkija Pasi Saukkonen, sosiaalipsykologian professori Inga Jasinskaja-Lahti, nuorekas filosofi Timo Miettinen ja opiskelija Maïmouna Jagne-Soreau.

Tilaisuus on tietysti osittain englanninkielinen, jotta näin voitaisiin vetää matto alta suomenkieliseltä yleisöltä, joka tällä tavoin pakotetaan oikeuttamaan itseään ja kerjäämään ymmärrystä omalla maaperällään internatsistisen kieli-imperialismin vuoksi.

Tilaisuutta luonnehditaan tiedotteessa seuraavasti: ”Kuka saa olla suomalainen? Kansallisaate kumpuaa stereotypioista ’meistä’ ja ’heistä’. Tulijat koetaan uhaksi, vaikka he tulisivat pakosta henkensä säilyttämiseksi, eivätkä haluaisi edes tulla. Maailma koetaan aiempaa turvattomammaksi, vaikka Euroopassa on turvallisempaa kuin vuosikymmeniin. Uhkakuvia ruokitaan, koska nationalismista hyötyy aina joku.

Kirjoittaja on onnistunut muutamankin rivin tekstissä ilmaisemaan niin paljon ajatusvirheitä, epäloogisuuksia ja näkökantojen takana piileviä kompleksisia ajatuskulkuja, että esitystä olisi voinut huoletta lyhentää näiden piirteiden lainkaan kärsimättä.


”Kansallismielisyyden uhkaa” dekonstruoituna

Kuka saa olla suomalainen?Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei suomalaisuus ole normatiivinen vaan biologinen ja geneettinen ominaisuus. Suomalaisuus on etninen käsite, joka viittaa kansaan. Sen sijaan kysymys Suomen kansalaisuudesta on mahdollista ratkaista normatiivisesti, esimerkiksi luovuttamalla tai ottamalla kansalaisuus pois.

Kansaan tai kansanryhmään kuuluminen on perimmältään täysin eri asia kuin kansalaisuus, joka on juridinen tai poliittis-hallinnollinen ominaisuus. Eihän kukaan järjissään oleva sano esimerkiksi Suomesta ISIS:in joukkoihin taistelemaan lähtevää tai sieltä (kaikeksi onnettomuudeksi) takaisin palaavaa irakilaistakaan ”suomalaisterroristiksi”, vaikka hänelle olisi jossakin vaiheessa tai jonkin poliittisen virheen vuoksi myönnetty Suomen passi.

On myös väärin sanoa, että ”kansallisaate kumpuaa stereotypioista ’meistä’ ja ’heistä’”, sillä jako eri ihmisryhmiin ei ole mikään stereotypia eli kaavoittunut käsite, joka olisi luotu keinotekoisesti. Kuten jo edellä viittasin, sen pohjana on kuuluminen johonkin kansaan etnisessä mielessä. Ihmiset eivät luo jakoa ”meihin” ja ”heihin”, vaan kansojen väliset erot ovat objektiivisia tosiasioita. Samaan tapaan kansojen ja kansakuntien väliset arvo-, etu- ja kulttuurikonfliktitkin ovat todellisuudessa vallitsevia asiantiloja eivät mitään sellaista, joita joku keksisi pahantahtoisuuttaan.

Niinpä myös kansallisuusaate (ei siis ”kansallisaate”, kuten sitaatissa virheellisesti mainitaan) on sosiaalisesta todellisuudesta nouseva yhteiskunnallinen tosiasia, joka ei ole kiellettävissä eikä moralisoitavissa, sillä sen kautta artikuloituvat objektiivisina maailmassa vaikuttavat konfliktit. Kansallisuusaate on osa ihmisten naturalistista kilpailua ja sisältyy todellisuuteen itseensä, joten sen kieltäminen olisi perin juurin valheellista.

Olennaista olisikin löytää tasapaino kansallisen edun edistämisen ja muun kanssakäymisen välille, mutta tätä tarkoitusperää monikulttuurisuuden ideologia vaikeuttaa puuttumalla kansallisvaltioiden etnonationalistiseen rakentumiseen ja haluamalla murskata valtioiden rajat, joilla konflikteja säädellään ja jotka ylläpitävät rauhaa.

Monikulttuurisuuden ideologia ja siihen perustuva internatsismi pyrkivät sekoittamaan yhteiskunnallista tehokkuutta edistävän kerroksittaisen rakenteen, jossa yhtenäinen kansa muodostaa kansakunnan ja kansakunnan ympärille rakentuu hyvinvointiyhteiskuntien luomiseksi välttämätön kansallisvaltio.

Kansallismielinen filosofia on Järjen hegeliläis-snellmanilainen instrumentti, jonka postmoderni, jälkistrukturalistinen ja jälkimarxilainen, hajanaisuutta, irrallisuutta ja paimentolaisuutta palvova heppatyttöfilosofointi on yrittänyt jo pitkään tuhota, aivan niin kuin kansallisvaltionkin.


Multiculturalism: always better with a very good lie!

Entä sitten seuraava väite: ”Tulijat koetaan uhaksi, vaikka he tulisivat pakosta henkensä säilyttämiseksi, eivätkä haluaisi edes tulla.

Totuus on, että Lähi-idän ja Afrikan kehitysmaalaiset ovat luikerrelleet Eurooppaan nimenomaan päästäkseen lihapatojen ääreen. He ovat sen vuoksi jopa valehdelleet ikänsä, koska alaikäisille turvapaikka yleensä myönnetään. Ankkurilapsina nämä partavauvat ovat sitten haalineet perässään Kleinbusseittain sukulaisiaan perheenyhdistämisten verukkeilla. He ovat nimenomaan halunneet tulla: tunkeutuneet, hyökänneet ja pyrkineet ilman oikeutta ja lupaa sekä yrittäneet hyötyä sosiaaliturvastamme.

Totuus on myös se, että turvapaikkasurffaajista ei pidetä täällä siksi, että heidät ”koettaisiin uhaksi” (psykologisoiva ilmaus) vaan siksi, että useimmat ymmärtävät, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virta ei ole länsimaita kohtaan oikein, siltä puuttuu filosofinen oikeutus, eikä se ole oikeudenmukaista. Lisäksi se ei ole ollut länsimaille hyväksi vaan suureksi vahingoksi, ja näyttö myönteisistä tuloksista puuttuu.

Lisäksi se, että muualla menee huonosti, ei perusta loogisesti ajatellen meille velvollisuutta ottaa vastuuta muiden kurjuudesta varsinkaan, kun emme ole syypäitä siihen, mitä esimerkiksi Syyriassa tai Irakissa tapahtuu, ja itse joudumme elämään valtiona velaksi. Jos joku hyökkää yhteen maahan jossakin päin maapalloa, ei ole oikein, että sieltä kansa pakenee ja hyökkää tänne. Siinä tapauksessa heidän pitää paeta myös meitä.

Ei ole myöskään totta, että kehitysmaalaisia maahantunkeutujia, kukkarollemme pyrkiviä turvapaikkaturisteja, muslimimilitantteja ja terroristeja ei koettaisi uhaksi tai että he eivät haluaisi tulla tai pyrkisi tänne. Suomalaisten ihmisten ja Euroopan muiden kantaväestöjen kokema uhka ei ole vain koettua vaan todellista. Ja silloinkin kun se on koettua, se ei ole ”ennakkoluuloista” (sosiaalipsykologien suosima käsite) vaan todellisuudentajuista, toisin kun tilaisuudessa livertelevien viisastelijoiden omat näkemykset.

Tilaisuuden esittelyssä lausutaan myös seuraavasti: ”Maailma koetaan aiempaa turvattomammaksi, vaikka Euroopassa on turvallisempaa kuin vuosikymmeniin.

Tällainen valheellinen perusaksiooma on varmaan tarpeellinen, sillä joskus maahanmuuttopropagandaa edistää sekin, että esitetty valhe on suuri. Yleisön vintti menee tällöin pimeäksi, ja ihmiset joutuvat informaatioshokkiin menettäen kykynsä käsitellä mitään ajatuksia. Ollessaan tyynnyttelevä valhe myös tainnuttaa ihmiset vastaanottavaisiksi uskomaan kaiken olevan hyvin.

Totuus on, että maahanmuutto ja islamisaatio ovat päästäneet Pirun irti Euroopassa, ja ne ovat johtaneet kansakuntien jakautumiseen halkaisten mielipiteet kahtia ja murentaen sosiaalisen luottamuspääoman palasiksi koko yhteiskunnassa.

Vielä sananen sitaatin lopusta: ”Uhkakuvia ruokitaan, koska nationalismista hyötyy aina joku.

Lauseen loppu voisi olla totta, mikäli siinä puhuttaisiin kansallismielisyydestä eikä sitä pyrittäisi leimaamaan nationalismin käsitteen historiallisella painolastilla, joka heikosti kuvaa vähemmistökulttuurina maailmassa esiintynyttä suomalaista kansallismielisyyttä.

Nimittäin kansallismielisyydestä todellakin hyötyy aina joku, toisin kuin monikulttuurisuudesta, internationalismista ja siihen liittyvästä väestöjenvaihdosta, joista on haittaa lähes kaikille muille kuin kehitysmaalaisille ja kansainvälisille kapitalisteille. Siksi on surkuhupaisaa, että länsimaiden keski- ja työväenluokasta koostuva poliittinen vasemmisto on vetänyt kosmopoliittisen talouseliitin vankkureita lisää maahanmuuttoa vaatiessaan.

Uhkakuvia ei ruokita siksi, että nationalismista hyötyy joku. Kansallisvaltioajatus ei nojaa uhkakuviin eikä illuusioihin vaan kansalaisten yhteiseen etuun, jonka edistäminen on järkevää utilitaristisen hyötymisfilosofian mukaisesti.

Uhkakuviakin toki on entistä enemmän, mutta ne eivät vallitse siksi, että uhatut ja uhrit loisivat niitä. Sehän olisi samanlaista kuin väittää, että terroristeja on, koska uhrit vetävät heitä puoleensa. Päinvastoin: uhat ovat todellisia, koska muualta tulevat uhkaavat hyvinvointiyhteiskuntaamme, kuntien ja valtion taloutta, katuturvallisuutta, asuntotilannetta, väestörakennetta, kotimaisten kielten asemaa, työpaikkojamme ja aivan kaikkea – objektiivisesti, eivätkä millään ”uhkakuvien” tasolla.


He ovat tutkijoita vain, koska heitä sanotaan niiksi

”Nationalismi nyt” -tilaisuus antaa selvän näytön siitä, että Helsingin yliopisto on taas perustanut uuden esiintymislavan maahanmuuttopropagandaa ja monikulttuurisuuden ideologian levittämistä varten. Siellä yliopiston palkkaamat tendenssitutkijat jakavat omaa, yleensä jonkin henkilökohtaisen intressi-, osallisuus- tai sukulaisuusjääviyden sisältävää agendaansa, sekä moraaliposeeraavat näsäviisauden ja näennäisen hyveellisyyden kylvyssä sekavasti piehtaroiden.

Jo tilaisuuden esiintyjäkaarti paljastaa, kuinka puolueellinen kyseinen tapahtuma on. Keskustelijoina ovat Nicaraguan sandinistien tukija Jussi Pakkasvirta sekä Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön suojatyöpaikassa työskennellyt ja nykyisin Helsingin kaupungin maahanmuutto-ongelmien märehtimisestä leipänsä saava Pasi Saukkonen, jota media käyttää selittääkseen maahanmuuton ongelmia parhain päin mutta joka ei ole toimessaan esittänyt yhtään etnisesti jäsenneltyä selvitystä humanitaarisen maahanmuuton kaupungille aiheuttamista kustannuksista, vaikka juuri tällaista tutkimusta tarvittaisiin.

Lisäksi puhumassa on uuden untuvainen filosofi Timo Miettinen, joka 1930-luvulla kuolleen Edmund Husserlin Eurooppa-käsityksiin perehdyttyään ei ole pystynyt ymmärtämään nykyisen Euroopan tilanteesta yhtään mitään mutta on saanut tutkielmastaan palkinnoksi Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtajanviran ja on nyt selvästi Brysselin mies, vaikka vielä 30-vuotta sitten tämän kaltaisen byrokraatin adekvaatti sijoituspaikka olisi ollut DDR:n valtionpoliisi Stasi. Myös hän on pyrkinyt tekemään filosofisia johtopäätöksiä politiikasta, mutta erona minuun on, että hän on sitoutunut edistämään EU-kritiikitöntä demariretoriikkaa, kun taas oma asemani ja 20 viimeksi kuluneen vuoden aikana tekemäni työ on pyritty likvidoimaan vihervasemmistolaisen värisuoran vallassa olevien yliopistolaitosten gulagissa.

Maahanmuuttajanäkökulmaa sisältäpäin edustaa sosiaalipsykologian professori ja tendenssitutkija Inga Jasinskaja-Lahti, jolla maahanmuuttajataustaisena on maahanmuuttoa edistämään pyrkivä agenda, aivan kuten Maïmouna Jagne-Soreaullakin.

Maahanmuuton kritiikkiä, monikulttuurisuuden ideologian arvostelua ja EU-kriittisyyttä tässä tilaisuudessa ei edusta kukaan. Koska minua ei kutsuttu paikalle olemaan eri mieltä enkä olisi mennytkään, koska en lähde yliopistolle, ellei myös minulle makseta professorin palkkaa sanon näkemykseni tässä. Tieteen ei pitäisi pyrkiä toimimaan maahanmuuton edistämisen warranttina eikä verukkeena, vaan asia kuuluisi ratkaistavaksi kansanvaltaisessa prosessissa eikä missään tiedekulman komiteassa, jossa yliopiston palkkapiiat pölisevät omaa kansallisvaltioiden mädätysagendaansa estottomasti.

Venäjän suunnalta on muuten tullut tänne Suomeen vuosikymmenien varrella erilaisia uhkia, ja sodissa heidät onnistuttiin torjumaan. On kummallista, että esimerkiksi Inga Jansinskaja-Lahti saa esittää omaa maahanmuuttopropagandaansa yliopistossa ja hänelle maksetaan siitä vieläpä palkkaa suomalaisilta ihmisiltä kannetuista verovaroista, mutta Ilja Jasinski ei saisi esittää maahanmuuton arvostelua omalla lehtifoorumillaan, vaan hänet pannaan vankilaan, vaikka tekonsa ovat Suomen kansalle, sananvapaudelle, totuuden etsimiselle ja Euroopan kansakunnille hyväksi.


Yliopistokolhoosissa tyhmyys tiivistyy

Voidaan kysyä, mitä tieteellistä tai yhteiskunnallista lisäarvoa saadaan siitä, että Tiedekulman kautta punavihreät huvitteluliberaalit pääsevät ilmentämään yliopistoissa omaa narsismiaan ja muokkaamaan tiedeyleisöille synnytettävää todellisuuskuvaa henkilökohtaisella vallanhalullaan, joka vain on piilotettu ”hyviksi” naamioitujen abstraktioiden, kuten ”länsimaisten arvojen” tai ”ihmisoikeuksien”, ajamiseen.

Todellisuudessa kyseessä on poliittinen kampanjointi, jossa noiden ihanteiden omaa olemusta ei ole pohdittu eikä määritelty, ja maahanmuuttoa suosimalla niitä itse asiassa kumotaan. Toiveena näyttää olevan, että tiedeyleisö ja opiskelijat muuttuisivat henkisiksi ruotsalaisiksi ja menisivät kohteliaisuudesta vikasietotilaan, jossa he suu mutrulla ottavat vastaan tuota jatkuvaa freudilaista lipsahdusta, joka on läpikotaisin valheellista. Myönteistä Tiedekulman perustamisessa entiseen hallintoviraston pytinkiin on se, että hallintoa lopettamalla on suomustettu pois byrokraatit, jotka ovat syöneet sikamaisesti opetus- ja tutkimusresursseja (aiheesta tässä).

Poliittiseen manipulaatioon pyrkivä tiede, joka perustuu asenteellisille mielipideklustereille, ideologisille presuppositioille sekä kausaaliyhteyksiä ymmärtämättömille näkövammoille, ei ole tiedettä lainkaan, vaan siitä on tehty pelkkä keppihevonen vihervasemmiston päämäärien ajamiseen ja yhteiskunnan lellimien prinsessojen leivissä pitämiseen yliopistojen sisällä.

Sanon suoraan myös sen, että on turha naukua ”natsismista”, kun kansallismieliset tekevät Euroopassa juuri sitä hyvää, jota internationalistit ja federalistit eivät tee vaan laiminlyövät vastuunsa tuhoamalla valtioiden talouden, kansallisen varallisuuden ja väestörakenteen, aivan kuten Merkel ja hänen hallituksensa Saksassa. Sittenkö kaikki on hyvin?  

Katson muuten, että ”natsismia” parjatessanne te pulmusen puhtaat antifasistit siellä yliopistolla tunnette alitajuista ja salattua tyytyväisyyttä nähdessänne meitä kansallismielisiä ihmisiä, sillä silloin teillä joko on kohde, johon voitte purkaa sisäsyntyistä vihaanne, tai iloitsette siitä, että maailmassa on vielä kaltaisiamme miehiä, jotka ajattelevat ja toimivat loogisesti.

Mutta jatkakaa toki oman monikulttuurisen kudelmanne virkkaamista; on mielenkiintoista havaita ja todistaa, kuinka pahasti päin helvettiä teidän Suuri Unelmanne vielä menee. On syytä muistaa, että myös se aikojen aamun natsismi lähti lentoon katteettoman idealismin ja optimismin vuoksi, kun muutamat typerykset menivät yliarvioimaan ihmisten hyvyyden ja suvaitsevaisuuden ja lähettivät kurjistettujen ihmismassojen perään samanlaisia beethovenilaisen harmonian haaveita kuin EU nyt.


Yliopisto kuin Vasemmistofoorumi

”Nationalismi nyt”-seminaarin lisäksi suuressa ja mahtavassa Tiedekulmassa järjestetään myös muuta vihervasemmistoa kuumottavaa ohjelmaa.

Sota verkossa” -seminaarissa päästään 3.10. märehtimään, millä tavoin internetin vapaa tiedonkulku on uhka valtarakenteille, ja ”Rauhantekijät”-seminaarissa 5.10. voidaan levittää 60-lukulaista rauhanpropagandaa.

Demokratian kriisi” -seminaarissa paheksutaan 9.10., että ”populistinen retoriikka on nousussa” (lue: järkipuhe lisääntyy maailmalla). ”Kielen tila” -seminaarissa Aleksis Kiven päivänä siunaillaan monikulttuurisuuden tuloksia ja kysytään viattomina ”mitä kieltä Suomessa puhutaan sadan vuoden kuluttua”. ”Maailma Suomessa / World in Finland” -tilaisuudessa 12.10. julistetaan, että ”Suomi ei ole eikä koskaan ole ollut irrallaan muusta maailmasta” (mikä sisältää piiloväitteen, että kulttuurimme on mädätettävä kehitysmaalaisten maahanmuutolla ja puujumalilla).

Maailmantalouden myrskyt” -seminaarissa 17.10. euroalueen tuottama katastrofi yhdistetään elegantisti ilmastonmuutoksen oletettuihin vaikutuksiin ja itketään kuin lelunsa rikkoneet lapset, että ”protektionismi ja nationalismi nostavat päätään eri puolilla maailmaa ja maailmantalous vavahtelee” (niin kuin käy aina, kun ituhipit päästetään johtamaan valtioiden politiikkaa).

18.10. järjestetään ”vasemmistolaiseksi” itseään mainostavan maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen egotrippi ”Teivo Teivainen: World Political Experience”, kun taas ”Juurettomat” -seminaari 24.10. (”voiko ihminen juurtua muulla tavoin kuin paikallaan ollen”) viittaa temaattisesti pakolaisuuteen ja nomadismiin.

Loppuväristykset vihervasemmistolle tuottaa 7.11. pidettävä ”Tulevaisuus menee metsään” -seminaari, jonka mukaan ”biotaloudesta povataan Suomelle suurta mahdollisuutta” ja jolla luentosarja pyritään naulitsemaan myös ekologisesti kestävälle pohjalle.

Kuten huomaatte, biohajoavan yliopiston kierrätysverkostossa on paljon kompostoitavaa. Tilaisuuksien esiintyjistä (Hanna Smith, Eva Biaudet, Pekka Haavisto, Tarja Halonen, Nasima Razmyar ja muutama muu vihervasemmiston kellokas, kuten Palfece, Reetta Räty ja Miika Tervonen) voitte päätellä, että tiedettä saadaksenne teidän ei tarvitse mennä yliopistolle, vaan voitte astella suoraan Vasemmistofoorumiin. Yliopisto on edelleenkin mehukas kuin vesimeloni päältä vihreä ja sisältä punainen vaikka anti muutoin onkin tuoretta kuin Faaraon kivekset ja tarjonta ravitsevaa kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta:

Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

24. syyskuuta 2017

Johtavatko James Bond ja M Eurooppaa?

Euroopan federalistit onnistuivat pelastamaan keväällä nahkansa ja käyttämään Ahtisaari-ilmiötä hyväkseen lanseeraamalla Ranskan presidentinvirkaan ”epäpoliittiseksi” mielletyn Emmanuel Macronin. Äänestäjien epävarmuutta ja Euroopassa käynnissä olevan väestöjenvaihdon aiheuttamaa sekavuutta hyväkseen käyttäen Macron pystyi luomaan itsestään messiaanisen illuusion, joka toteuttaisi päämäärien valtakunnan ja Suuren Monikulttuurisen Unelman.

Saksassa puolestaan järjestetään tänään 24. syyskuuta liittopäivävaalit. Maata on hallinnut Angela Merkelin johtama kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien koalitiohallitus, ja Merkel tavoittelee vaalissa neljättä kautta liittokanslerina. 

Emmanuel Macronin ja Angela Merkelin suhde on muistuttanut elävästi James Bondin ja agentti M:n suhdetta äitipoika-leikkeineen. Kemistiksi Leipzigin Karl-Marx-yliopistossa kouluttautuneen Merkelin asema kuitenkin horjuu, ja lähtökellot ovat soineet hänelle vuodesta 2015, josta lähtien Merkel kätilöi Saksaan yli miljoona humanitaarisin perustein tullutta pakolaista, turvapaikkaturistia, muslimimilitanttia, kerjäläistä ja muuta siipeilijää.

Niinpä esimerkiksi Uusi Suomi kirjoitti aiheesta 9.10.2015 otsikolla ”Saksassa kiehuu jo avoin kapina maahanmuuttopolitiikasta Merkeliä uhataan oikeudella”, ja Iltalehti sekä Yleisradio toistivat asian jutuissaan. Vuoden 2016 alkupuolella ryhmä lakimiehiä nosti Merkeliä vastaan kanteen hänen harjoittamansa pakolaispolitiikan vuoksi, ja tähän päivään mennessä peltirouvaa vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta oven avaamisesta hallitsemattomalle pakolaisvirralle (maanpetosrikosten distinktioista Suomen lainsäädännössä tässä).

Vaihtoehto nykypolitiikalle ei tule kuitenkaan Martin Schulzin johtamien demarien suunnalta, sillä sosialistien maahanmuuttokanta on vielä tuhoisampi kuin krisujen, ja sitä hillitsee vain puoluejohdon pelko perussaksalaisten duunarien ja työttömien kannatuksen menetyksestä.

Merkelin todellisina haastajina ovat ”professoripuolueena” tunnetun kansallismielisen Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland, AfD) -puolueen poliitikot. Puolueen nimitys ”professoripuolueeksi” perustuu siihen, että sen riveissä on esiintynyt monia näkyviä tieteenharjoittajia, minkä vihervasemmisto on koettanut kääntää ”populismiksi”, aivan niin kuin se on yrittänyt nälviä myös puolueen lempinimen olevan ”vain pilkallinen”.

Toivon lämpimästi Angela Merkelin syrjäyttämistä Saksan liittokanslerin virasta joko vaaleissa tai oikeudenkäynneissä ja hänen korvaamistaan asiantuntevilla ja vastuunsa ymmärtävillä poliitikoilla. Samoin toivon jytkyä AfD:lle, vaikka sen kannatus ei hallitusvastuuseen riittäisikään ja vaikka perinteiset valtapuolueet pyrkisivät sulkemaan maahanmuuton vastustajat poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle yhtä häikäilemättömin keinoin kuin Suomessa.


Maahanmuutto on repinyt Saksaa

Angela Merkelin poliittinen asiantuntemus on ilmentänyt enemmänkin niin sanottua ”yhteiskunnallista kemiaa” kuin todellisten olojen tuntemusta, minkä voi ymmärtää hänen koulutustaustansa valossa.

Lapsettomalla Merkelillä ei vaikuta olevan sen enempää henkilökohtaista kuin sensus communikseenkaan perustuvaa motiivia vastata Saksan tulevaisuudesta, sillä hän on koettanut perustella maahanmuuttotulvaa Saksan kantaväestön keskuudessa alenemaan lähteneellä syntyvyydellä.

Kompensoitaessa väestödiagrammien kuhmuja maahanmuutolla unohdetaan maahanmuutosta johtuvat kulttuurikonfliktit, sosiaalikustannukset ja väestöpoliittiset heikennykset, mikä merkitsee kansakunnan mädättämistä vierasperäisen eduksi.

Tällöin tallotaan kantaväestön varpaille ja tehdään saksalaisten asema entistäkin tukalammaksi. Samoin unohdetaan, että syy kielteisenä koetun nationalismin esiinnousuun on ollut ja on vastuuton idealismi, joka koettelee kantaväestön kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta (aiheesta lisää kirjoituksessani ”Maahanmuuttoa on vauhditettava, jotta natsismin uhka väistyisi”).


Mätä maahanmuuttopolitiikka on Merkelin käsissä savuava ase

Muut EU-maat eivät ole uskaltaneet vastustaa Merkeliä, koska Merkel kannattaa Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamista USA:n toivomuksen mukaisesti, ja pakotteiden jatkaminen on varsinkin Itä-Euroopan maiden turvallisuusetujen mukaista.

Avainsyy EU:n halvaantumiseen pakolaiskriisin keskellä onkin Merkelin kurjan tahdonmuodostuksen ohella Venäjä, jonka sotilaallinen uhka ohjaa EU-maita hakeutumaan keskinäiseen konsensukseen yhtä aikaa sekä pakoteasiassa että pakolaisasiassa.

Merkelin johtama Saksa on taivutellut muut EU-maat ottamaan vastaan pakolaisia hintana Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamisesta. Näin voidaan sanoa, että Merkel on hallinnut Eurooppaa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan tuella, johon vedoten hän on pakottanut muut EU-maat nielemään ”taakanjaon” periaatteet ja hylkäämään Dublinin sopimuksen. Mätä maahanmuuttopolitiikka on siis Merkelin käsissä ase, jolla hän uhkaa muita EU-maita piirittääkseen Venäjää.

Venäjä tekisikin oikein, mikäli se vähentäisi sotilaallista uhkaa Euroopan suunnalla, sillä se mahdollistaisi nippusiteiden avautumisen Euroopan maiden ympäriltä. Tilanteen laukeamista Vladimir II ei nähtävästi kuitenkaan halua (Vladimir I:n ollessa jo turvallisesti vitriinissä).

Toisella tavalla sanottuna Merkel on vyöryttänyt lähi-itäläisiä Eurooppaan, koska hän ei halua joutua kahden rintaman sotaan vaan haluaa varmistaa energiatoimitukset Lähi-idästä siltä varalta, että suhteet Venäjään menevät entistä pahemmin huurteeseen. Näin tehdessään Merkelin Saksa on laittanut EU:n jäsenmaat maksamaan oman kieron ulkopolitiikkansa virheet Keski-Euroopasta valuvan muslimivirran muodossa.


Nyky-Saksa tuhoutuu omaan natsismin kammoonsa

Ideologinen pääsyy Saksan haluttomuuteen torpata islaminuskoisten Eurooppaan suuntaama miekkalähetys on saksalaisten omaatuntoa häiritsevän natsitrauman aiheuttama häveliäisyys, vieraskoreus ja kausaalisuhteet rikkova oman kansan syyllistäminen. Niiden vuoksi Saksan maaperällä tehdään nyt käänteistä kansanmurhaa, jonka kohteena on eurooppalainen kantaväestö, ja vaikutukset ulottuvat myös Suomeen.

Entisen kristillisdemokraatin ja nykyisin AfD:tä kannattavan Erika Steinbachin mielestä Saksan hallitus on toiminut kuin diktaattori. Merkel-mummun valtiatarleikki omilla liikavarpaillaan katkeaa toivottavasti pian, ja Saksa saa taas pian kunnon johtajan. Siitä riippuu pitkälti koko Euroopan tulevaisuus.

Vertauskuva James Bondin ja agentti-M:n välillä puolestaan epäonnistuu vain siksi, että sen enempää Macron kuin Merkelkään eivät ole brittejä, jotka ottivat kaukaa viisaasti ritolat EU:n konglomeraatista. Semioottisesti puhuttelevalta tilanne näyttää uutuuselokuva Victoria & Abdulissa, jossa Merkel selvästikin flirttailee maahanmuuttaja-rikastuttajan kanssa. Sattumaako?


Kirjallisuutta

Suositeltavaa luettavaa Saksan tilanteesta ovat yhteiskunnan perusyksikön (eli nojatuolinsa ja TV-settinsä välisen myyttisen yhteyden) muodostamasta syväkoomasta heränneen entisen demaritelevisionkatsojan, Thilo Sarrazinin, vuonna 2016 julkaisema teos Wunschdenken: Europa, Währung, Bildung, Einwanderung warum Politik so häufig scheitert? (”Toiveajattelua: Eurooppa, valuutta, koulutus, maahanmuutto Miksi politiikka niin usein epäonnistuu?”) ja hänen vuonna 2010 ilmestynyt kirjansa  Deutschland schafft sich ab Wie wir unser land aufs Spiel setzen (”Saksa lopettaa itsensä Miten vaarannamme maamme?)”.

Suositeltava on myös sosiaalikasvatuksen professorin, Gunnar Heinsohnin, teos Söhne und Weltmacht Terror im Aufstieg und Fall der Nationen (”Ihmiset ja maailman voima Terrorin nousu ja lasku kansakunnissa”) vuodelta 2003.

Italialaisen toimittajan Giulio Meottin Gatestone-instituutille kirjoittama artikkeli Saksan tilanteesta (”The Rise of Islam”) tässä ja sen referaatti Oikeassa Mediassa tässä.

---

Päivitys 25. syyskuuta 2017: Alternativ für Deutschland sai 12,6 prosenttia kannatuksesta, ja Merkelin kristillisdemarit tipahtivat 33 prosenttiin, joten olin ennustuksessani oikeassa, toisin kuin Ylen käyttämät näennäisasiantuntijat Kimmo Elo ja Tuomas Iso-Markku Helsingin yliopistosta.

Hanna Hanhinen -nimisen toimittajan kirjoittaman jutun mukaan ”[s]uomalaistutkijat pitävät Saksan sunnuntaisten liittopäivävaalien suurimpana yllätyksenä liittokansleri Angela Merkelin luotsaaman CDU-puolueen kannatuksen merkittävää laskua.”

Yleisradion toisessa jutussa toimittaja Minna Pärssinen puolestaan itkee, ”[m]istä äärioikeistolainen AfD sai kannattajansa?” Puolue näyttää ”äärioikeistolaiselta” vain, jos sitä katsotaan äärivasemmalta. AfD:n ihana vaalivoitto veti suut apeiksi niin Ylessä kuin yliopistollakin, vaikka apeuteen olisi syytä saksalaisilla itsellään: Merkelin harjoittama terrorismi voi jatkua demarien 20,5 prosentin tuella, koska kristillisdemokraatit säilyttivät täpärästi asemansa suurimpana puolueena.

23. syyskuuta 2017

Epäluotettavat biseksuaalit


Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen QX-lehti osallistuu biseksuaalisuudesta käytävään kiistelyyn kirjoituksella ”Biseksuaalit kohtaavat vahvoja ennakkoluuloja homo- ja lesboyhteisöissä”. Jutun on kirjoittanut kulttuuriantropolgi Jenny Kangasvuo, joka väitteli 2014 tohtoriksi Oulun yliopistossa tarkastetulla teoksellaan Suomalainen biseksuaalisuus Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot.

Kirjoittaja paheksuu, että homot ja heterot välttelevät henkilöitä, joilla on sekä mies- että naissuhteita ja joiden seksuaalinen kiinnostus ja kanssakäyminen kohdistuvat molempiin sukupuoliin. Väitöskirjan alaotsikon mukaan aihetta on ollut tarkoitus lähestyä käsitteellisesti ja kulttuurinormeja kyseenalaistaen.

Tässä tehtävässä ei ole onnistuttu, sillä kirjoittaja ei ole ymmärtänyt, että biseksuaalisuuden käsite ja ilmiön olemus luovat biseksuaaleille käsitteellis-apriorisen maailmasuhteen, joka sisältää ainekset epäluottamukseen. Mikäli seksuaalinen kiinnostus kohdistuu molempiin sukupuoliin ja realisoituu myös käyttäytymisessä, voi yhden ihmisen kanssa pariutumisesta tulla vaikeaa. Monet ihmiset arvostavat ja tavoittelevat luottamusta.

Niinpä homojen ja heteroiden varauksellisuudessa kyse ei ole ”bifobiasta”, ennakkoluuloista eikä epäluuloisuudesta vaan siitä, että biseksuaalien oma käyttäytyminen voi johtaa luottamuksen menetykseen. Tällöin myös tutkijan narina siitä, että biseksuaaleja syrjittäisiin seuranhaun ja parinmuodostuksen käytännöissä, on perusteetonta ja turhaa.

Biseksuaalisuuden herättämä epäluottamus sisältyy itse käsitteen, ilmiön ja sen mukaisen käyttäytymisen olemukseen. Tästä puolestaan seuraa, että väitöskirjassa ja siihen pohjautuvassa lehtijutussa mainitut syytökset biseksuaalien diskriminoimisesta ovat kuin ilmaan heitettyjä savikiekkoja, joita jokainen ampuu ilokseen alas.

Joskus käy niin, että tutkijana esiintyvä ei ole ymmärtänyt tutkimansa ilmiön olemusta ja päätyy sen vuoksi harhapoluille muodostaessaan asiasta ennakkokäsityksen, jota hän yrittää puolustaa argumenteillaan. Hän siis rakentaa argumentaationsa hetteikköiselle suolle. Nyt on käynyt juuri näin.

Tästä taas seuraa, että kyseisellä tavoin tuotetulla tiedolla ei ole tieteellistä informaatioarvoa, ellei sellaisena pidetä sitä, että kirjoitus kertoo ihmisten tuntemuksista. Teos kirjaa biseksuaalien kokemuksia ja näkemyksiä, mutta työstä puuttuu teoreettisesti perusteltu lähestymistapa, jonka kautta ongelmien ydin voisi paljastua.

Ja se on, että biseksuaalisuus ei herätä luottamusta, koska se jo käsitteellis-apriorisena ajatussuhteena luo ainekset pettämiseen, hyväksikäyttöön ja epäreiluun kohteluun. Mikähän tässä on ollut niin vaikeaa ymmärtää? Ei kai vain tutkijalla ole oma lehmä ojassa tavalla, jolla tutkimuksesta on tullut omien intressien salaamista tai esittelyä?

Aihetta koskevasta kirjoittelusta voi oppia sen, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kitinä kyvyttömyydestään kääntää jokien kulkusuuntaa on useimmiten täysin turhaa. Sitä on myös lesboparien pyrkimys hankkia lapsia ja kamppailla luonnon säätämää yhteiskunnallista todellisuutta vastaan. Se, että ihminen ei voi tasajalkaa hyppimällä tavoittaa Kuuta, ei ole hänen pihatantereensa eikä kohteensa vika.

Toisen huvittavan esimerkin nykyisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikan vihreydestä tarjoavat polyamorisessa eli monisuhteisessa verkostossa elävät ihmiset. He pyrkivät omalla tavallaan vastaamaan epäilyksiin biseksuaalisten ihmissuhteiden toimivuudesta.

Yleisradion TV1:n aamu-TV:n ohjelmassa ”Kun rakkaita on monta” esiintyi kolmen nuoren trio, joka selitti elävänsä ”polyamorisessa suhteessa”. Asiaa politisoi se, että yksi heistä on Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtaja Juho Heikkilä. Sofia Huikku puolestaan on nainen ja Aleksi Vesala transsukupuolinen, jolla on miehen nimi.

Biseksuaalinen puheenjohtaja oli siis uinut kahden biologisen naisen liiveihin ja keekoilee kukkona tunkiolla Yleisradion televisio-ohjelmassa. Toimittaja puolestaan esitti sen varovaisen epäilyksen, joka tulee myös monelle katsojalle mieleen: eikö teissä herää mustasukkaisuutta ja miten selvitätte sen?

Ymmärrän toki, että ihminen voi olla yhtä aikaa ihastunut useaan ihmiseen, jolloin mielihyvähormonien voima ohjaa sivuuttamaan mustasukkaisuuden kokemukset ja toisten ihmisten varjoon jäämisen kivuliaat elämykset. Ihmissuhteita pidetään koossa, koska läheisen menettäminen tuntuisi pahemmalta kuin sinänsä tuskallinen jatkaminen biseksuaalisessa, polyamorisessa, avoimessa tai muuten vain pöllämystyttävässä suhteessa. Näin on, kunnes parempi vaihtoehto löytyy.

Vihreille poliitikoille tyypilliseen tapaan 19-vuotias Juho Heikkilä selittää ongelmat elegantisti ja taitavin käsielein pois, ja hänelle kaikki asiat vaikuttavat olevan sovittelun, sopimisen ja neuvottelun varaisia. Samaan tapaan vihreät pyörittävät ydinvoimalla tuulivoimaloita silloin, kun ei tuule.

Mutta onnittelut kekseliäälle puheenjohtajalle, jolla on valinnanvaraa päästessään kiksauttamaan kahta neitoa ja suunnitellessaan juoksujärjestystä kalenterissaan ”aina maanantaisin”. Uskon, että tuolla organisointikyvyllä hänestä tulee vielä merkittävä vihreä poliitikko. Kannattaa myös nauttia paljon ja pian, sillä todennäköisesti (ja traagisesti) juhlat eivät kestä pitkään, vaan realismi tulee vastaan kiihtyvästi lähestyvänä maankamarana.

21. syyskuuta 2017

Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan

Eduskunnan kanslia ja tarkastusvaliokunta aikovat teettää hallituksen maahanmuuttopolitiikasta selvityksen, jonka tekijäksi se haki pätevää tieteenharjoittajaa viime keväänä. Niinpä eduskunnan kanslia julisti toukokuussa 2017 haettavaksi vastuullisen tutkijan toimen, jonka haltijalta edellytetään maahanmuuttoa koskevien asioiden tuntemusta ja tutkimustaitoa.

Koska viisaus lisääntyy jakamalla, tarjosin myös omaa asiantuntemustani eduskunnan käyttöön. Arvelin tuota tietoa ja taitoa itseltäni löytyvän, koska olen väitellyt kaksi kertaa Helsingin yliopistossa tohtoriksi, ensimmäisen kerran filosofiasta ja toisen kerran sosiaalipsykologiasta. Filosofian tuntemus takaa metodologisen pätevyyden ja sosiaalipsykologinen koulutus sisällöllisen. Siksi jätin hakemukseni kyseiseen tehtävään. Toivoin voivani edistää asiaa koskevaa kriittistä ja tieteellistä tiedonmuodostusta.

Valiokunnan hallinto ilmoitti elokuussa, että tehtävään tuli 65 hakemusta ja että sitä varten haastateltiin neljä henkilöä. Viime viikolla kanslia ilmoitti lopulta tehtävän täytöstä:

Hyvä Jukka Sakari Hankamäki,
Olette hakenut avoinna ollutta tehtäväämme Tutkija (tarkastusvaliokunta) (21-25-2017). Hakemuksia tehtävään saapui 65 kpl. Valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut teihin. Tehtävään valittiin yhteiskuntatieteiden tohtori Arno Tanner.
Kiitämme mielenkiinnostanne avoinna ollutta tehtävää kohtaan.
Ystävällisin terveisin,
Emmi Pöntinen
Henkilöstöasiantuntija.

Entistäkin ystävällisemmin terveisin minä puolestani ilmoitan, että valitusosoitus, joka myös tämän liverryksen lopussa olisi pitänyt olla, puuttui.

Huomionarvoista on myös seuraava: koska olen niin sanottu tuplatohtori ja tiedän maahanmuuttoasiat vuosien perehtymisen tuloksena paremmin kuin kukaan muu, minua ei edes vaivauduttu kuulemaan asiassa. Näin halutaan salata kaikki se arvostelu, johon tämän ja edellisten hallitusten maahanmuuttopolitiikka antaa aiheen.

Sitä, keitä muita päteviä henkilöitä virkaa haki, keitä kaikkia nimityspäätöksellä murjottiin ja keitä toisia tutkijoita tehtävää varten haastateltiin, ei kerrottu. Ei kerrottu myöskään sitä, miksi tehtävään nimitettiin Arno Tanner, jonka panos maahanmuuttoa koskevaan tutkimukseen ja keskusteluun on ollut laihaa. Hän on kirjoittanut vain yhden aihetta koskevan blogikirjoituksen ja piipittänyt Twitterissään, mutta kyky käsitellä laajakantoista poliittista ongelmakokonaisuutta ja tehdä johtopäätöksiä on osoittamatta.

Maahanmuuttoviraston tutkijana hän tarkastelee maahanmuuttokysymystä systeemin sisältä päin, hallintodiskursiivisesti ja byrokratian retorisena osapuolena eikä puolueettomasti. Tieteellisesti vakuuttavaa hänessä on entisen demaripääministerin kanssa yhteinen sukunimi. Koska tutkimuksen suorittaja valittiin valtionhallinnon sisältä, kyseessä ei ole mikään oikea tutkimus vaan sisäinen selvitys, jonka luotettavuus on soikeaa nollaa.


Miksi nimitettiin mitään sanomaton henkilö?

Tarkastusvaliokunta haluaa ilmeisesti teettää poliittisen näennäistutkimuksen, jonka tarkoituksena on kaunistella maahanmuuton ongelmia. Eräältä valiokunnan kansanedustajajäseneltä kuulin, että tutkimuksen ala on tarkoitus rajata koskemaan kysymystä, miten maahanmuuttajien kotouttaminen on onnistunut.

Hakujulisteen mukaan tehtävään haluttiin henkilö, joka tuntee Euroopan unionin tilinpitoa ja hallitsee kirjanpitotaitoja. Asian tarkastelu halutaan siis typistää pelkälle immanentille tasolle, jota voidaan arvioida euroina ja sentteinä, kun taas mitattavaksi soveltumattomat seikat jäävät tällöin ulkopuolelle. Niitä ovat esimerkiksi kulttuuriarvot, Suomen kansalaisten poliittiset arvostukset ja kansakuntamme omat, rahassa mitattavaksi soveltumattomat arvot sekä meidän ja vierasperäisten välille syntyvät arvoristiriidat.

Tosiasiassa myös määrällisen tutkimuksen tuloksia ja johtopäätöksiä voitaisiin tehdä ja arvioida vain laadullisin arviointiperustein, jotka vaativat filosofista analyysia. Tämä haluttiin kuitenkin sulkea pois ja typistää tutkimustoiminta pelkäksi laskukoneen kilinäksi, jotta periaatteellinen harkinta jäisi ideologisin perustein toimiville poliitikoille.

Tarkoitus lienee fokusoida tutkimus nimenomaan hallituksen toimenpiteiden onnistumiseen ja tulijoiden kotoutumiseen ei siihen, mitä vaikutuksia maahanmuutolla on ollut ja on koko yhteiskunnalle ja kantaväestöön kuuluville suomalaisille.

Rajaus myös kääntää huomion etupäässä sosiologiselle mikrotasolle, eli yksilöiden olosuhteisiin, mutta sulkee ulkopuolelleen makrososiologisen näkökulman eli sen, mitä maahanmuuton kokonaisilmiö merkitsee valtionpoliittisella tasolla.

Keskitettäessä huomio pelkkään pragmatiikkaan on vaara, että näköpiiristä häivytetään se periaatteellinen kysymys, mikä on yhteiskunnillemme hyväksi ja mikä haitaksi. Asioita ei siis haluta nähdä yleispoliittisesta tai kantaväestön näkökulmasta vaan maahanmuuttajien omasta näkökulmasta.

Huomio kiinnittyy tällöin helposti vain maahanmuuttajien etujen toteutumiseen kotoutumisen mikrotasolla (esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja humanitaariseen toimintaan), mutta makrotason väestöpoliittinen, taloudellinen, työvoimapoliittinen ja turvallisuuspoliittinen näkökulma jätetään taka-alalle jo tehtävänannossa.

Tällöin unohtuu muun muassa se, että Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus. Ei voida myöskään pohtia sitä oikeusfilosofista kysymystä, onko maahanmuutto sinänsä sellainen subjektiivinen oikeus, joka antaisi oikeutuksen täyteen sosiaaliturvaan, työpaikkoihin, oleskelulupaan, ilmaiseen koulutukseen ja kansalaisuuteen.

Tämän peittäminen ilmeisesti on tarkoituskin, ja todennäköistä on, että maahanmuuttoa käsitellään jälleen yhtenäisenä kokonaisilmiönä tekemättä eroa suomalaisten ihmisten paluumuuton, länsimaista tulevan työperäisen siirtolaisuuden ja kehitysmaista tulvivan pakolaisuuden välille. Tällä tavoin haittamaahanmuuton ongelmat on helppo yrittää häivyttää muusta maahanmuutosta mahdollisesti koituviin pienhyötyihin.


Demarit kaivelevat omaa napaansa

Tarkastusvaliokunnan puheenjohtajana toimii sosiaalidemokraattien Eero Heinäluoma, joten tutkimustehtävä on läänitetty vihervasemmistolle. Tällöin se ei voi edustaa todellista kriittistä akateemista tutkimusta vaan hallinnollisesti tai poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta, jollaisia hallinnon sisäiset selvitykset aina ovat. Tehtävä täytettiin ja haastattelut suoritettiin eduskunnan kesäloman aikana, jotta kansanedustajat ja julkinen sana eivät huomaisi puuttua asiaan.

Koska tehtävän täytöllä ja tutkimuksen etenemisellä on laajaa poliittista merkitystä ja koska tulokset kiinnostavat minua, raportoin nimitysasiasta julkisesti. Asetan tarkkailun alle myös sen, miten tuota tehtävää hoidetaan. Tarvittaessa julkaisen aiheesta oman vastatutkimukseni, jossa selvitän asioiden todellisen tilan.

Julkista käsittelyä puoltaa sekin, ettei asiasta ole missään uutisoitu, kun Yleisradio ja Helsingin Sanomat eivät ole vielä ehtineet julkaista tutkimuksen tekijäksi valitusta henkilöstä valintaa puolustelevaa kiiltokuvaa.

Kuten kaikki varmasti tietävät, maahanmuuttoa koskevia ongelmia on pimitetty mediassa ja tutkimuksissa, ja myös akateemiseen toimintaan on syntynyt kokonainen vääristelevän ja puolueellisen toiminnan laji, jossa maahanmuuton ja siihen liittyvän monikulttuurisuuden ideologian tuottamista vaikeuksista vaietaan tai annetaan kaunisteltu kuva.

Asiat käännetään kieroon jo käsitteiden määrittelyssä tai määrittelemättömyydessä ja keskitytään tuottamaan tilastodataa ilman kykyä tehdä jo olemassa olevasta tiedosta johtopäätöksiä.

Omasta mielestäni aiheen tutkiminen maahanmuuttajien kotoutumisesta sopisi aloittaa vaikkapa siitä, kuinka suuri osa kehitysmaista tulleista maahanmuuttajista on joko kokonaan toimettomina tai jossakin yhteiskunnan rahoittamassa suojatyöpaikassa, kurssilla tai koulutuksessa. Ja millaisen tutkimusbisneksen maahanmuutto-ongelmien märehtiminen on luonut vihervasemmistoa kannattaville tieteen politrukeille jo ennestään olemassa olevan turvapaikkabisneksen rinnalle?

Myös muita kiinnostavia tutkimuskysymyksiä olisi. Lääketieteen dosentti ja viime vuosina järkiinsä tullut syntymädemari Mikko Paunio esitti Oikean Median blogissaan, että Kelan pitäisi kertoa kansalaisille niiden 50 000 kotitalouden etniset taustat, jotka Suomessa ovat kokonaan tulottomia.

On tärkeää, että maahanmuuttajien asemaa verrataan kantaväestöön ja asiaa tutkitaan kantaväestön tilanteiden valossa, koska vasta vertailun kautta paljastuu, miten asiat ovat. Siksi vertailevaa tutkimusta yleensäkin tehdään. Näin voidaan paljastaa myös viime aikoina yleistyneet, raakuutta ja häikäilemättömyyttä edustaneet yritykset suosia maahanmuuttajia kantaväestöön kuuluvien suomalaisten kustannuksella viranomaiskäytännöissä. Vaadin siis myös vertailevan tutkimusotteen soveltamista tilintarkastaja-kamreerien linjoilla liikuttaessa.

19. syyskuuta 2017

Persut, siniset ja sinivuokot

Näyttöjä hallitukseen jääneiden uuvattiministerien ja hallitusyhteistyöstä pois potkittujen perussuomalaisten eroista alkaa kertyä. Uusi Suomi kirjoitti viime viikolla, että perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio vaatii irakilaisille ehdotonta maahantulokieltoa ja vastustaa 2500 euron paluurahan myöntämistä Irakiin kotoutettaville. Samaan aikaan lehti otsikoi, että Timo Soinin mukaan Suomi ei ole maksanut lunnaita eikä maksa.

Mitä nyt? Liittyvätkö nämä toisiinsa? Ovatko Tavio ja Soini löytäneet yhteisen sävelen?

Klikkijuttujen tarkempi tarkastelu paljasti, että Soini puhui lunnaiden maksamisesta Afganistanissa kaapatun suomalaisnaisen takaisin saamiseksi. Ero oli järkyttävä: ulkoministeri Soini ei halunnut Suomen maksavan lunnaita kidnapatun Suomen kansalaisen ostamiseksi kotiin (lopulta hänet vapautettiin), mutta yhdessä muiden ministerien kanssa Soini tukee paluurahan maksamista irakilaisille!

Perusteluksi lunnaiden maksamatta jättämiseksi suomalaisesta ei kelpaa Soinin taholta se, että kaappaajien vaatimuksiin taipuminen kannustaisi uusiin rikoksiin. Miten hän voi samanaikaisesti tukea turvapaikkaturistien elintason parannusyrityksiä meidän kustannuksellamme, kun pikkusormen antaminen Pirulle voi ohjata tässäkin tapauksessa uusiin yrityksiin ja rikoksiin?


Poliisien some-kohusta

Sinisten lisäksi myös sinivuokoilla on oma lehmänsä ojassa. Rivit ovat rakoilleet poliisikunnan keskuudessa tavalla, joka tuo vastinetta verovaroille tällä kertaa tahattoman komiikan muodossa.

Sosiaalisen median laareissa kohistiin viime viikolla Poliisiammattikorkeakoulun ylikomisario Jari Taposen ja Helsingin poliisin johtokeskuksen johtaja Jussi Huhtelan kannanotoista, joilla he puolustivat turvattomuutta aiheuttaneiden turvapaikanhakijoiden oikeutta muun muassa koulunkäyntiin.

Kohu käynnistyi, kun kävi ilmi, että Turun marokkolainen terroristi oli viettänyt vuoden eräässä Turun kaupungin yläasteen koulussa. Perussuomalaisten Suomen Uutiset julkaisi aiheesta käydyn tviittiketjun, ja asia sai myös kansainvälistä huomiota hollantilaisen Metro-lehden kommentoidessa sosiaalisessa mediassa loikkimaan lähteneitä sammakoita.

Eniten kansalaisia kuohutti Taposen Twitter-viesti, jonka mukaan hyvää se koulunkäynti tekee terroristillekin, minkä johdosta kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.) hermostui ja lupasi viedä asian poliisijohdolle tutkittavaksi.

Demarivetoinen poliisijohto puolestaan kävi alaistensa kanssa ”rakentavan keskustelun”, mikä yleensä tarkoittaa joko ripitystä tai päänsilitystä tässä tapauksessa hyväksyntää hallituspolitiikan mukaiselle maahanmuuttolinjalle. Tämä ei siis merkitse, että uudella some-linjauksella poliiseja neuvottaisiin pidättäytymään poliittisista kannanotoista vaan sitä, että ne hyväksytään, kunhan ne ovat myötämielisiä hallituksen ajamalle haittamaahanmuuton haalinnalle.

Hyväntahtoisesti ajatellen Jari Taposen kannanotot voidaan ymmärtää yritykseksi harjoittaa älyllistä jongleerausta ja olla intellektuaalinen. Hänen kriitikoidensa näkemyksiä taas voidaan helposti pitää vain tyypillisenä some-pöyristymisenä.

Taponen voi oppia tapauksesta sen, kuinka pieni tuo sanailun liikkumavara on vakavissa asioissa. Hänen arvostelijoitaan puolestaan voidaan ymmärtää sikäli, että ylikomisario Taposen näkemykset eivät olleet irrallisia vaan jatkoa hänen yleisasenteelleen: hänellähän oli keskeinen rooli myös purettaessa Rautatientorin Suomi Ensin -leiriä, minkä yhteydessä muutamia suomalaisia kohdeltiin kaltoin.

Ilmeisesti poliisit tykkäävät haittamaahanmuutosta ja turvapaikkaturismista, sillä ne työllistävät heitä, aivan kuten on nähty torjuttaessa laittomia rajanylityksiä ja hajotettaessa käännytettyjen palautuksia vastustamaan kokoontuneiden punakaartilaisten mielenosoituksia.

Oikeammilla linjoilla oli poliisin neuvottelukunnan puheenjohtaja, entinen armeijan kapteeni, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja itsekin kaapattuna ollut Atte Kaleva (kok.), joka piti poliisien kannanottoja asiattomina.

Olennaista tapauksessa ei ole kuitenkaan some-kohun silmässä olleiden poliisihenkilöiden toiminta vaan se, millä tavoin poliisi instituutiona kiristää henkistä kuristussilmukkaa suomalaisten ihmisten ympärillä ja asettuu puolustelemaan todellisia uhkatekijöitä. Näyttöä tästä antaa Polpoksisanotun poliittisen poliisin syntyminen nettiin ja kansalaisten puheisiin kohdistuva kyttäys, joka tuo mieleen totalitarististen kommunistidiktatuurien mielipidekontrollin.

Ongelmana ei ole vain viranomaisten harjoittama kiusaaminen vaan se, miten erottaa parodiatarkoituksessa someen luotu vihapuhepoliisi aidosta. Myöskään kyseinen nälviminen ei ole enää vain lämminhenkistä naljailua vaan ilkeämielistä satiiria, joka on tyypillistä tossun alla oleville yhteiskunnille. Parodioinnista poliisit pitävät itse huolen, mutta itseironiaksi sitä ei voi sanoa, sillä se ei näytä olevan tietoista.

Pohjat argumentaatiossa veti Uuden Suomen toimittaja Minna Karkkola, jonka mielestä poliisit vain provosoituivat ja menivät maahanmuuttokriitikon ansaan Turun terroritapauksen herättämässä kuohunnassa. Mallin asiaan puuttumiseen hän lienee saanut Helsingin Sanomilta, joka vasemmistolaisen politiikantutkijan, Erkka Railon, tuella syytti Jussi Halla-ahoa ”maalittamisesta” Halla-ahon puututtua Jussi Huhtelan tviittailuun.

Sellainen vainoharhainen tulkitseminen, jossa myös poliisien terrorismia suosivat virhekommentit luetaan maahanmuuttokriitikoiden syyksi, on seinähullua panettelua.


Elämmekö poliksessa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat laajalti mukana myös muussa totuudenvastaisessa kampanjoinnissa. Yle kertoi viikonloppuna kaikkien poliisien ylipaimenena toimineen ex-sisäministeri Petteri Orpon (kok.) Facebook-viestistä, jonka mukaan hänen vaimoaan Niina Kanniainen-Orpoa on häiriköity pitkään internetissä. Kirjoituksessa ei kuitenkaan sanottu, mistä kansalaiskritiikki johtuu.

Ilta-Sanomien jutun mukaan Petteri Orpon juristipuoliso on työskennellyt Maahanmuuttovirastossa, ja lisäksi hän on osakkaana ja toimitusjohtajana lakiasiaintoimisto Lakiverstas Oy:ssä, joka kotisivujensa mukaan keskittyy erityisesti viranomaisvalituksiin. Sivuilla sanotaan muun muassa seuraavasti:

Lakimiehen apu voi olla tarpeen myös viranomaisasioissa, jolloin omaa oikeutta haetaan esimerkiksi oikaisupyynnöllä tai valituksella. [...] Esimerkiksi hyvän hallinnon perusteet ja hallinnon oikeusperiaatteet ohjaavat viranomaisia päätöksenteossa ja turvaavat yksittäisen kansalaisen asemaa kaikissa viranomaisasioissa. Koska elämme globaalissa maailmassa, Suomen oikeusjärjestyksen tunteminen ei välttämättä enää riitä oikeuksien turvaamiseksi. Tukea oikeuksilleen voi kansallisen sääntelyn lisäksi hakea myös Suomea sitovasta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta.

Vaikuttaa vahvasti siltä, kuin rivien välissä sanottaisiin, että kyseinen 2015 perustettu toimisto olisi perustettu käsittelemään pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden muutoksenhakuasioita sekä antamaan maksullista oikeusapua.

Vaikka Petteri Orpo onkin kieltänyt tiedon perättömänä ja väittänyt, että hänen vaimonsa tai toimistonsa ei ole ajanut yhdenkään kansainvälistä suojelua hakeneen ihmisen asiaa, tämä ei merkitse, ettei liiketoimintaa olisi alun perin aiottu tai suunniteltu tätä tarkoitusta varten, vaikka se ei olekaan jostakin syystä käynnistynyt. Toimiston liikevaihto oli julkisten tilinpäätöstietojen mukaan vuonna 2015 vain 3000 euroa ja vuonna 2016 vaivaiset 1000 euroa, joten toimisto ei ole ajellut juuri muitakaan asioita.

Tapaus muistuttaa hieman entisen sisäministeri Anne Holmlundin veljen yritystoimintaa, jolla hän osallistui pakolaisbisnekseen saneeraamalla Satalinnan kiinteistöä vastaanottokeskukseksi ja josta MTV3:n 45 minuuttia teki jutun Holmlundit ja bisnestä pakolaisuudella vuonna 2009 (linkki tässä).

Ohjelman mukaan porilainen kiinteistösijoittaja ja isännöitsijä Ilkka Holmlund on napannut kiinni ministeriön visiosta”, sillä valtio korvaa tulijoiden vastaanotosta koituvat kustannukset täysimääräisesti aina asuintilojen saneerauksesta ja vuokrista tulijoiden taskurahoihin saakka. Ei siis ihme, että myös Anne Holmlund puolusti voimakkaasti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja olihuolissaan nuorista maahanmuuttajista suomalaisten jäädessä heitteille (kirjoitin aiheesta muun muassa jutuissani Päivän Holmlund ja Maahanmuutossa kobravaikutus).

On joka tapauksessa selvää, että kansalaisilla on syytä huolestua ja epäillä myös Orpojen toiminnan puhtoisuutta. Ihmisille syntyy hyvin helposti vaikutelma, että asiat ovat kiertyneet kehälle jääviydenomaisesti. Näin voi käydä, jos ykkössyöttäjä toimii pelipaikalla: ministerin puuhatessa toimistolle lisää asiakkaita omalla maahanmuuttomyönteisyydellään ja heidän valituksiaan käsittelevän toimiston osakkaan työskennellessä saman ongelmakokonaisuuden kanssa Maahanmuuttovirastossa tai oikeuslaitoksessa. Myös ylitarkastajan viralla palkitseminen vaikuttaa nepotismilta.

Selvää on myös se, että virkamiehen asemassa olevan Kanniainen-Orpon sen enempää kuin ministeripuolisonsakaan ei tulisi reagoida heränneeseen arvosteluun juridisilla keinoilla, niin kuin Kannainen-Orpo on toiminut tekemällä rikosilmoituksen erästä asiasta uutisoinutta tahoa vastaan. Länsimaiseen yhteiskuntanäkemykseen sisältyy, että viranomaisten tai poliitikkojen ei tulisi käyttää ensisijaisesti pakottavia tai rangaistuksen uhan sisältäviä keinoja poliittiseen kritiikkiin vastaamiseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ottanut selvän kannan, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata perusteettomaankin arvosteluun. Se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.

Petteri Orpon, jonka mukaan pakolaisten motiivien epäileminen on rasismia, kannattaisi oppia jotain itseltään ja myöskin siitä, että epäileminen yleensä tuottaa tietoa ja tervehdyttää tilannetta. Epäileminen on kansanvaltaisen yhteiskunnan elintärkeä edellytys, jota ilman oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei ole.

Kansakunnan peilin syyttäminen on häikäilemätöntä myös aiheeseen tarttuneilta muilta poliitikoilta. Esimerkiksi Ville Niinistön (vihr.) tapa hehkuttaa vihapuheen käsitteellä edustaa likaista valtapolitikointia. Ylen jutun mukaan hän kiitteli Petteri Orpoa siitä, että häiriköinti nousi taas julkiseen keskusteluun ja sössötti näin:

On tärkeää, että ei anneta tuumaakaan periksi. Vihapuheella ja rasistisella tai ihmisvihamielisellä kirjoittelulla ei pysty vaientamaan ihmisiä. Se on kaikkein tärkein asia, että jatkamme elämää juuri niin kuin sitä elämme ja puolustamme ihmisoikeuksia.

Ville Niinistö itse pyrkii vaientamaan ihmisiä kannanotollaan, joka ilmentää syvää halveksuntaa, vihapuhetta ja ylenkatsetta suomalaisuutta, kansanvaltaa ja sananvapautta kohtaan. Hänen tieteellisesti todentamaton väitteensä, että vihapuhe kohdistuu paljon kovemmin naisiin kuin miehiin, edustaa säälittävää yritystä laittautua ritarilliseksi uusherrasmieheksi ja hyödyntää viidakkokuumeisten naisten uhriutumispääomaa.

Yhtä inhottava oli myös Tampereen kommunistiyliopistossa työskentelevän tutkijan Pentti Raittilan samassa Ylen jutussa esittämä marmatus, että kriittisten kansalaisten suita olisi pitänyt tukkia jo aiemmin ja että poliittisen järjestelmän olisi pitänyt harjoittaa tiukempaa sensuuria: vaikutusta olisi ollut sillä, jos perussuomalaiset olisivat puuttuneet kannattajakunnassaan rehottavaan puhetyyliin ja hallituskumppanit eivät olisivat katsoneet kielenkäyttöä läpi sormien. Ylen jutun mukaan Raittila uskoo, että vihapuhetta olisi voitu myös suitsia nettivalvonnan ja lainsäädännön keinoin.

Sellainen yhteiskunnallinen valtarakenne, jossa poliitikot, viranomaiset, media ja tieteen kaavussa esiintyvät vasemmiston agitaattorit sekä muut tyhjää käyvät suut pyrkivät yksissä tuumin suitsimaan kansalaisten taholta pursuilevaa kritiikkiä sensuurin ja kurinpitotoimien avulla, on läpikotaisin sairas. Se takaa vain, että nyky-Suomessa ei eletä ainakaan Platonin filosofisesti perustetussa valtiossa, vaan joudumme elämään Demla-kraattisessa poliisivaltiossa, jota hallitsee valtion poliisi ja jossa Platonin poliksesta muistuttaa poliisiajoneuvon toiseen kylkeen kirjoitettu teksti.


National Action vs. Hope not Hate

Samoista ikävistä asioista kertoo myös Britanniassa käytävä ajojahti, jossa erästä Suomen kansalaisuuden omaavaa miestä koetetaan lavastaa terroristiksi. Ylen uutisen mukaan brittiarmeijan sotilaana toimiva Britannian ja Suomen kaksoiskansalainen on kahden muun henkilön ohella syytteessä sisäministeriön määräyksellä kiellettyyn National Action -järjestöön kuulumisesta.

Näin on lopultakin löydetty suomalainen nationalisti-fasisti-rasisti punavihreän suvaitsevaiston mudanheiton kohteeksi: korottamaan omahyväisyydessä rypevien moraaliposeeraajien jalustaa, jolta he lukevat tuulesta turvoksissa olevia moraalituomioitaan kunnon ihmisten pään menoksi.

Guilt by association -syyllistäminen on mielikuvaterroria, jolla ensin leimataan jokin kansallismielisenä esiintyvä ja tarralappujen liimailulla kauhistuttava brittiläinen kuppikunta vaaralliseksi terroristijärjestöksi ja sitten syytetään suomalaista ihmistä sen jäsenyydestä.

Tällaista assosiaatioharhaa hyödynnetään tietenkin vain syyllistettäessä Euroopan kantaväestöjä, aivan kuten Yleisradion uutinen osoittaa. Sen mukaan myös pelkkä sosiaalisessa mediassa jakaminen ja tykkääminen voi olla rikos.

Maassa, jossa poliittisia järjestöjä kielletään sisäministeriön määräyksillä ja ihmisille luetaan kymmenen vuoden vankeudella uhkaavia syytteitä pippurisumutteiden hallussapidosta, ovat kansalaisten perusoikeudet suuressa vaarassa. Mikäli some-meemien jakaminen tai johonkin järjestöön kuuluminen aletaan nähdä rikoksena ja syyllistämistä perustellaan länsimaisten arvojen turvaamisella, on länsimaisen oikeuskäsityksen periaatteet on heitetty nurkkaan.

Britannian terrorismilakeja sovelletaan etupäässä valkoisiin britteihin, totuuspuhujiin ja maansa miehitystä vastustaviin, kun taas Euroopan mädättäjät, valheelliset panettelijat ja todelliset terroristit päästetään kuin koirat veräjästä. Tästä kertoo Suomen Uutisten juttu Vihapuhepoliisi ei osaa arabiaa tai somalia saavatko radikaalitahot vapaasti mellastaa Suomessa? Ilmeisesti saavat, sillä MTV3 kirjoitti Turun terrori-iskun aikoihin, että Supon vastatiedustelupäällikön Seppo Ruotsalaisen mielestä terrorijärjestön ihannoiminen ei ole rikos. Näin sanotaan, jos on kyse jihadistisesta militanttijärjestöstä.

Samoin asia näyttää olevan Britanniassa. Ylen toimittaja Teemu Juhola kirjoittaa, mistä National Action -järjestön kieltäminen puolestaan sai alkunsa: Äärijärjestöjä vastustavan Hope not Hate -järjestön mukaan National Action olisi värvännyt toimintaansa lisää jäseniä ja kouluttanut heitä. Ja: Hope not Haten mukaan toiminta on jatkunut aktiivisena National Actionin toiminnan kieltämisen jälkeenkin.” Toimittaja ei yhtään peittele eikä salaa, kumpaa järjestöä hän ihannoi.

Mikä sitten on tuo asiasta kannellut Hope not Hate? Hope not Hate on Suomen Vares-järjestön kaltainen maahanmuuttoa suosiva äärijärjestö, joka tukee terrorismin yleistymistä Britanniassa, maassa, jossa asiasta saatiin jälleen viime perjantaina näyttöä pommi-iskun muodossa. Hope not Hate on myös rähjäistä anarkismia edustava vasemmistorabulistien mellakointiporukka, jonka tavoitteena on kriminalisoida eurooppalaisten kansallismielisyys ja jota internationalistisen globaalikapitalistin, George Sorosin, ylikansallinen Open Society Foundation tukee rahalahjoituksilla.

On selvää, että rikollisuus lisääntyy rikollistamalla, mutta minulle on filosofina mahdollista hyväksyä vain sellainen, missä on järkeä. Moraalin ja etiikan kannalta mikään sellainen ei voi olla tuomittavaa, mistä ei ole mitään haittaa tai mikä ei ole sinänsä pahaa. Ja vaikka jotakin haittaa tai pahuutta ilmenisi, sekään ei tee teoista tuomittavia, sillä maailmassa ei ole juurikaan asioita, joista hyötyjen lisäksi ei olisi myös jotakin haittaa tai jotka eivät olisi joltakin kannalta arvioitavissa pahoiksi.

Informaation jakaminen maahanmuuton ongelmista ja sen torjuntavaihtoehdoista on kansalaisten perusoikeus, kun taas viranomaisten suhtautumistapa antaa näyttöä mielikuvaterrorin varassa tapahtuvasta kansalaisvapauksien torpedoimisesta, jolla tuetaan länsimaiden haudankaivajien toimintaa.


Kiimaiset poliisit

Kaiken tämän tapahtuessa on vakavasti kiinnitettävä huomiota poliisiviranomaisten, syyttäjälaitoksen ja tuomioistuinten kaksinaismoralismiin ja omaan korruptoituneisuuteen. Rikostoimittaja Rami Mäkinen kirjoitti viime perjantain Ilta-Sanomiin mehevän jutun, jossa tilitettiin entisen huumekomisarion, sittemmin myös huumepomona tunnetun Jari Aarnion oikeudenkäynnin aloituksesta Helsingin hovioikeudessa (verkkoversioita tässä, tässä ja tässä).

Lehden mukaan Aarnio yrittää saada kumotuksi 10 vuoden tuomionsa, joka langetettiin huumerikoksista ja muun muassa prostituoidun kanssa tehdyistä virkarikoksista. Lehti kertoi, että syytteiden mukaan Aarnio harrasti Saaran kanssa seksiä virka-aikoina ja edesauttoi tämän prostituutiota asiakasvalintoihin puuttumalla. Työnsä yhteydessä prostituoituun tutustunut Aarnio myös antoi prostituoidulle vinkkejä siitä, paljonko palveluista kannattaisi pyytää ja miten hoitaa maksuliikennettä.

Voimme jättää Aarnio-vyyhdin hovioikeuden huoleksi, sillä istuntopäiviä on varattu suomalaisen vapautuneisuuden juhlapäivään, ensi juhannukseen, asti.

Huolestuttavaa viranomaisten toiminnassa on heidän pyrkimyksensä ulottaa valtaansa perinteisen toimeenpanovaltansa ulkopuolelle. Sellainen vallanahne byrokratian paisuttaminen on merkki omavaltaisuudesta, itseriittoisuudesta ja sosiaalisesta korruptoituneisuudesta.

Yle kertoi viime kuun lopulla, että Aarnio-vyyhdin yhteydessä alkaneen esitutkinnan perusteella [...] useampaa entistä ja nykyistä korkea-arvoista poliisia epäillään virkavelvollisuuden rikkomisesta. Heidän joukossaan ovat Poliisihallituksen entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, Helsingin poliisilaitoksen entinen komentaja Jukka Riikonen sekä entinen apulaispoliisipäällikkö, nykyinen komentaja Lasse Aapio. [...] Esitutkinnan perusteella on mm. syytä epäillä, että Helsingin poliisilaitoksessa on vuosien 2008–2013 aikana laiminlyöty tietolähteinä toimineiden henkilöiden asianmukainen rekisteröinti poliisin ylläpitämään henkilörekisteriin.

He siis yrittivät pimittää Aarnion paljastaneet vasikat. Mainitsin jo eräässä puolen vuoden takaisessa tekstissäni valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen joutumisesta rikostutkimuksen kohteeksi ostettuaan syyttäjille koulutusta sukulaisensa firmalta. Kun Nissinenkin on nyt parin viikon takaisen uutisen mukaan pidätetty virasta, voidaan taivastella, kuten Ylen oikeustoimittaja Päivi Happonen, kuka luottaa enää poliisiin ja syyttäjään.

Kysymykseen voi vastata, ei kukaan, ja kurjaa virasta pidättämisessä on vain se, että Nissisen sijaiseksi nousee apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka tällä tavalla palkitaan siitä, että hän on nostellut syytteitä isänmaataan puolustavia Suomen kansalaisia vastaan vielä Nissistäkin innokkaammin. Myös Nissinen oli valmis vainoamaan omia kansalaisiaan ja vaati vankeutta erimielisille samalla, kun hän junaili rahakkaan tilauksen veljensä yritykselle. Kirjoitin syyttäjien toiminnasta aiemmin tässä, tässä, tässä ja tässä.

Kaikille kansalaisille on alkanut vähitellen valjeta, mistä normienvalvontaa varten perustettujen organisaatioiden poliisin ja syyttäjälaitoksen ongelmat oirehtivat. Ne kertovat kansallisten toimeenpanoviranomaistemme olevan meille suomalaisille vieraiden tarkoitusperien ja Euroopan unionista satelevan poliittisen ripityksen kuristusotteessa. Yhtäältä se ilmenee virkamieskunnan vallan- ja rahanahneutena ja toisaalta kansalaisiin kohdistuvana kyttäysmielialana ja hyökkäyksinä totuuspuhujia vastaan.

Kyse ei ole siis vain siitä inhimillisestä kaksinaismoralismista, joka identifioituu osaksi normienvalvojien persoonaa heidän kurjan työnsä vuoksi ja jota edesmennyt teatteriohjaaja Jouko Turkka kuvasi nerokkaassa suomalaista metafysiikkaa läpivalaisevassa TV-draamassaan Kiimaiset poliisit.

Omalle ajallemme tyypilliset kaksinaismoralismin ongelmat eivät poistu, ennen kuin nykyisen valheellisuuden pääsyyllinen, Euroopan unioni, ja sen pakottavat valtarakenteet paiskataan historian romukoppaan.

Kiitos muuten Yleisradiolle Kiimaisten poliisien tuomisesta Ylen Areenaan. Tietyistä syistä tuo vuonna 1993 valmistunut ohjaustyö on entistäkin realistisempi ja puoltaa esittämistä 24 vuoden tauon jälkeen, jonka ajan kyseinen produktio oli lukkojen takana tekijänoikeudellisista syistä.

15. syyskuuta 2017

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Tieteessä on jälleen viime päivinä puhuttu maailman väestöjen älykkyydestä ja älykkyyden sekä kulttuurierojen suhteista. Suomessa Talouselämä-lehti kysyi 12.9.2017 tyhmeneekö maailman väestö, kun älykkyystestien tulokset ovat laskussa. Juttu sopi talousalan lehteen, sillä se liippasi läheltä myös Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksia älykkyyden ja taloudellisen menestyksen suhteista.

Toimittaja Kari Kortelaisen laatima kirjoitus oli käytännössä referaatti New Scientist -lehden jutusta We seem to be getting stupider and population ageing may be why, jossa koetettiin selittää maailmalla havaittua älykkyyden laskua väestön ikääntymisellä.

Koska uusi selitys usein on vaihtoehtoisen selityksensä pois sulkeva antiteesi, ei tarvitse olla Edison oivaltaakseen, että uudella hypoteesilla (väestön ikääntyminen) koetettiin jynssätä pois jotakin aiemmin esitettyä selitystä väestön älykkyyden laskuun. Mikähän tuo kierretty puurolautanen mahtaa tässä tapauksessa olla?


Johtuuko älykkyyden lasku vanhenemisesta tai uranaisten valinnoista?

Kupletin lähtökohdan muodostaa se, että keskimääräiset älykkyystestien tulokset olivat nousseet hyvinvoivissa länsimaissa kolmisen pistettä vuosikymmenessä noin vuosisadan ajan. Tätä 1940-luvulla havaittua trendiä alettiin kutsua löytäjänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Se todettiin muun muassa Hollannissa ja Japanissa, kunnes tutkijat vuonna 2004 huomasivat kehityksen kääntyneen päinvastaiseksi.

Tulokset kääntyivät laskuun jo 1975, mutta viime vuosina alamäki on ollut niin hurjaa, että Brysselin vapaan yliopiston tutkijan Michael Woodleyn mukaan keskimääräisen älykkyyden heikentymistahti enteilee nyt 710 pisteen laskuvauhtia vuosisadassa.

Ilmiötä voidaan selittää naisten hakeutumisella työelämään ja sillä, että koulutetuimmat (ja siis todennäköisesti älykkäimmät) naiset eivät hanki jälkeläisiä yhtä ahkerasti kuin vähemmän etevät. Tulevaisuuden kannalta olennaista ihmisrotujen väliselle vertailulle ei puolestaan olisi niinkään se, kuinka älykkäitä ihmisrodut ovat lähtökohdiltaan, vaan se, missä sosiaaliluokissa, varakkuusasemissa, kouluttautumisen kerroksissa ja niitä vastaavissa älykkyyssekvensseissä väestöt lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä.

Kohtalokasta ihmiskunnalle on, että kaikissa roturyhmittymissä väestöt näyttävät lisääntyvän eniten nimenomaan niissä kansan kerroksissa, jotka ovat heikoimmin menestyviä ja taloudellisen menestyksen sekä älykkyyden välisen korrelaation vallitessa todennäköisesti myös heikkoälyisimpiä.

New Scientistin raportoima tutkimus ei kuitenkaan etsi selitystä tästä eroavuudesta, joka vallitsee yhteiskuntaluokkien lisääntymisessä, vaan väestöjen ikääntymisestä. Robin G. Morris työryhmineen Lontoon Kings Collegesta on siis löytänyt vielä ainakin yhden selitystekijän, jolla voidaan kiertää eräs muutoin helposti tarjolla oleva selitys länsimaissa laskuliukuun lähteneelle älykkyydelle.

Morris työryhmineen on pyrkinyt selittämään länsimaalaisten rappeutuvaa keskimääräistä älykkyyttä sillä, että ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi, ja hänen mukaansa ikääntyneiden suorituskyky ei pysy entisellä tasolla, jolloin myös tilastojen keskiarvot putoavat.

Tavallaan selitys on uskottava, sillä ikäihmisten ratkoessa älykkyystestejä voidaan kohdata samoja ongelmia kuin heidän taistellessaan nykyelektroniikan kanssa. Tämä sotii kuitenkin aiemmin saatuja tuloksia vastaan, ja kyseessä lieneekin jonkinlainen mielikuvaharha. Älykkyys on nimittäin todettu yksilöillä hyvin pysyväksi ominaisuudeksi, eikä ikä tee ihmisestä älyllisesti retardia, vaan ihmiset säilyttävät älylliset ominaisuutensa läpi elämän. Tästä johtuu, että 80-vuotiaat kirjailijat ja ydinfyysikot säilyttävät neroutensa.

Morris onkin pyrkinyt käyttämään älykkyyden arvioimiseen muistin ominaisuuksia ja verrannut lyhytkestoista muistia ja työmuistia, jonka hän toteaa olevan heikompi yli 60-vuotiailla samassa aikasarjassa, joka on kasvanut älykkyystesteissä.

Morrisin tutkimusta voidaan kritisoida siitä, että (A) tutkimuksessa on selvitetty tutkittavan ilmiön (älykkyys) sijasta siihen liittyvää oheisilmiötä (muistia) ja että (B) vertailu perustuu vain ikääntyneiden ryhmissä tapahtuneiden muutosten keskinäiseen korrelaatioon, eikä nuorison piirissä tapahtuneita muutoksia väestön keskimääräiseen älykkyyteen ole otettu huomioon.

Tällä tavoin on tuotettu pelkkiä aihetodisteita älykkyydessä tapahtuneen tason laskun selityksille, ja tutkimus onkin ehtinyt herättää vastalauseita kriitikoiden piirissä. Lisäksi muisti on muuttuvampi ja olosuhteista riippuvaisempi ominaisuus kuin geneettispohjaisena pidetty älykkyys.


Älykkyyden geneettisestä perustasta

Älykkyyden geneettisestä määräytymisestä esitettiin hiljattain Nature Genetics -lehdessä runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pohdittaessa syitä länsimaisten ihmisten keskimääräisen älykkyyden laskuun koetetaan kiertää jotakin ilmeistä ja helposti tarjolla olevaa selitystekijää. Tuntuu ikään kuin tiedeyhteisössä pyrittäisiin salaamaan tai suojelemaan jotakin totuutta joko haluten säilyttää tiettyjen tutkijoiden aikaan saama oma totuus tai haluten haudata heidän kanssaan kilpailevien tutkijoiden saavuttama totuus. Mikä se voisi olla? Olisiko aika nostaa vati pöytään?

Occamin partaveistä käyttäen yksinkertainen selitys on paras, ja tarpeettomat epifyytit voidaan karsia pois. Sherlock Holmesia mukaillen: jos epätodennäköiset selitykset eivät päde, on todennäköinen hyväksyttävä.

Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat näyttöä siitä, että älykkyys on muiden piirteidensä ohella ominaisuus, joka liittyy myös ja erityisesti rotuun.

On syytä huomauttaa, että rotunäkökohdan esille nostaminen tässä yhteydessä ei ole rasismia eli rotusortoa. Rotuajattelu tai rotuoppi (racialism) merkitsee vain ihmisrotujen myöntämistä objektiivisiksi biologisiksi tosiasioiksi eikä tarkoita moraalista arvottamista suuntaan tai toiseen. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan on käsityskanta, jonka mukaan roduilla on eroja, jotka voivat olla yhteiskunnallisen eriytymisen perusteena. Niistä molemmista poikkeava rotusorto tai rotusyrjintä eli rasismi (racism) puolestaan tarkoittaisi ihmisarvon kiistämistä rotuun viitaten.

Voidaan huomauttaa siitäkin, että rotuajattelusta on kiistelty toisen maailmansodan jälkeen paljon, mutta esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä on kannattanut sitä meidän päiviimme asti.

Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä ja tämän kirjoitukseni luvussa Onko kansallismielisyys rasistista?).

Mikäli Vanhasen, Lynnin, Nyborgin ja Heinsohnin perusaksioomat rotujen olemassaolosta hyväksytään tutkimuksen pohjaksi, voidaan nopeasti löytää valoa kysymykseen, miksi väestön keskimääräinen älykkyys on vierinyt alamäkeä länsimaissa viimeksi kuluneiden 40 vuoden ajan.

1970-luvulla länsimaissa alkoi niiden väestöryhmien vastaanottaminen, jotka Vanhasen ja Lynnin tutkimuksissa ja heidän metatutkimustensa pohjana olleissa tutkimuksissa on arvioitu muita heikompiälyisiksi.

Länsimaissa asuvan väestön älyllinen rappeutuminen ei ole alkanut välttämättä väestöpyramidin vanhenevasta yläpäästä, vaan keskimääräisen älykkyyden heikentyminen on voinut alkaa diagrammin alapäästä, kun Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista saapuneet nuoret ja tutkimuksissa heikompiälyisiksi todetut ryhmittymät ovat lisääntyneet länsimaissa muodostaen uusia sukupolvia.

Samalla selitysperusteella voitaisiin lähestyä myös sitä suurta arvoitusta, miksi Suomen sijoitus 15-vuotiaiden älyllistä suoriutumiskykyä mittaavassa PISA-testissä (Programme for International Student Assessment) on heikentynyt. Vuonna 2000 Suomi oli 32 maan joukossa ykkönen lukutaidossa, kolmonen luonnontieteissä ja nelonen matematiikassa, mutta 2012 Suomi ei ollut enää OECD:n kärkimaa yhdelläkään osa-alueella.

Kaikkiaan 65 maan joukossa Suomi oli luonnontieteissä 5., lukutaidossa 6., ongelmaratkaisussa 9. ja matematiikassa 12., ja nousevia maita ovat olleet ne Kaukoidän maat, joiden kantaväestöt on mitattu alun perin korkeasti älykkäiksi. Niiden suhteellisen aseman paranemista voi selittää se, että nouseviin maihin ei ole kohdistunut suurta siirtolaisten virtaa Afrikasta eikä Lähi-idästä. (Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2007 otsikolla Pisan kalteva torni”).

Antautuipa Tatu Vanhanen vielä vuonna 2012 selittämään myös euron kriisiä kansojen älykkyyseroilla. Hänen mukaansa Etelä-Euroopan taloudet floppaavat, sillä Välimeren kuuden maan kansallisten älykkyysosamäärien keskiarvo on 94,6 indeksipistettä, ja 11 muun euromaan keskimäärin 98,3 pistettä, kun taas Suomi on euromaiden huipulla 100,9 pisteellä. Ei siis ihme, että kukkarollemme riittää tulijoita.


Älykkyyden geneettinen tausta vapauttaa luokkarakenteesta mutta sitoo biologiaan

Minä en ihmettelisi enkä järkyttyisi, vaikka asiat olisivat Vanhasen ja Lynnin selitysmallin kuvaamalla tavalla. Mutta paheksun sitä tapaa, jolla niin sanottu tiedeyhteisö on halunnut diskvalifioida kansakuntien ja rotujen älykkyydessä vallitsevia eroja koskevat selitysperusteet. Mikäli ne alkavat paljastua paikkaansa pitäviksi käytännön havaintojen ja kokemusten myötä, sitä vaarallisempaa tutkimustulosten torjuminen on selitysmallien kieltäjille.

Monet kulttuuriteoreetikot, yhteiskuntatieteilijät ja etenkin vihervasemmistolaiset ovat valitelleet, että älykkyyden biologiseen määrittelemiseen liittyy luokka- tai rotudeterminismiä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Koska yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin ryhmien väliset erot, yksilöille on tullut entistä helpommaksi irtautua viiteryhmistään älynsä avulla siis tietenkin, mikäli sitä on.

Libertaristinen yhteiskuntatieteilijä Charles Murray ja psykologi Richard J. Herrnstein julkaisivat jo vuonna 1994 teoksen The Bell Curve Intelligence and Class Structure in American Life, jossa he argumentoivat, että älykkyys ennustaa paremmin yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin sosiologien suosimat tulotason tapaiset selitystekijät. He myös katsoivat, että älykkäimmät ihmiset (niin sanottu kognitiivinen eliitti) on eriytymässä muusta yhteiskunnasta ja muodostaa ennen pitkää oman sosiaaliluokkansa.

Jos menestys johtuu älykkyydestä ja älykkyys on biologisesti periytyvää, tämä merkitsee, että entistä useammilla on mahdollisuus luokkanousuun pelkästään omilla kyvyillään, eikä ihmisten tarvitse jäädä voivottelemaan asemaansa kurjien sosiaalisten rakenteiden vangiksi!

Älykkyyden biologisen määrittelyn voisi siis odottaa herättävän toivoa sitkeimmissäkin marxilaisissa, jotka tämän materialistis-biologisen selityksen kautta voisivat löytää pohjaa luokkanousun pyrkimyksilleen. Ja niin asia olisikin, ellei Murrayn ja Herrnsteinin teoksen luvussa 13 olisi lausuttu jotakin, mikä teki postmodernisteille, luokkateoreetikoille ja muille vakaumuksellisille kommunisteille mahdottomaksi ottaa vastaan kirjan läksyä.

Teoksen loppupuolella nimittäin todettiin, että biologian kautta älykkyys liittyy myös rotuun ja että rodut on todettu tutkimuksissa eri tavoin älykkäiksi. Rotu puolestaan on materialistinen kategoria, jota marxilainen ei jostain käsittämättömästä syystä hyväksy, vaikka hän hyväksyy selittäväksi kategoriaksi sosiaaliluokan.

Koska musta väestö on kirjan mukaan olennaisesti vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset ja koska älykkyydessä vallitsevia eroja ei voida poistaa koulutuksella, älykkyyserot selittävät eri rotujen välillä sosioekonomisessa asemassa vallitsevia eroja. Vaikka maailma onkin juuri tämän seikan vuoksi luokkayhteiskunta, lohtuna on, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus pötkiä omien kykyjensä mukaan paremmille päiville riippuen sijoittumisestaan normaalijakaumalla.

Vaikka Murrayn ja Herrnsteinin kirjaa vastaan hyökättiinkin sen ilmestyessä paljon, tekijöiden palkinnoksi jää, että The Wall Street Journal julkaisi lopulta 52 älykkyystutkijan kannanoton, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksessa yleisesti vallitsevien näkemysten mukaisiksi.


Miksi älykkyyttä ei voida määritellä kulttuuriteoreettisesti?

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan määritelmistä asti, puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista. Katsotaanpa, mistä syistä. Uskon, että kyllästyneimpienkin kannattaa jatkaa lukemista, sillä esimerkki on rutikuivuudestaan huolimatta eräällä tavalla hauska.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.


Kulttuuriteoreettiset lähestymistavat eivät arvioi älykkyyttä vaan suoriutumiskykyä

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.


Älykkyyden positivistisesta mittaamisesta

Tieteenfilosofisesti katsoen kyse on tällöin instrumentalismista, jossa tutkimusilmiö konstruoidaan metodin kautta. Mikäli niin ei tehtäisi, ei olisi koko tutkimusaihetta tai ilmiötä. Ei ole kuitenkaan mitään pätevää syytä, miksi tällaista tutkimusta ei saisi tai pitäisi tehdä. Vain sen kautta voidaan paljastaa ihmisten välillä vallitsevia ja psykologisesti arvioitavissa olevia eroja ihmisten kyvykkyydessä.

Asian voi sanoa myös niin, että ainoa tieteellinen tapa arvioida ihmisten älykkyyttä on mittaava ja kokeellinen tutkimus. Olen toki myös itse arvostellut positivistista tutkimusotetta siitä, että se tuottaa ja luo tutkittavan ilmiön itse, rajaa sen melko ahtaasti eikä aina ota huomioon muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tällaista tutkimusta ei tarvitsisi tehdä tiedonmuodostuksen pohjaksi.

Kokeellisten älykkyystutkimuksen puolesta voidaankin todeta Tatu Vanhasen tapaan, että vaikka saadut tutkimusnäytöt eivät olisikaan täydellisiä, on tällä tavoin saatu tieto kuitenkin parasta, mitä aiheesta voidaan saada.

Vanhasen ja Lynnin tutkimukset olivat metatutkimuksia, eli niissä käytettiin useiden empiiristen tutkimustulosten tuottamaa tietoa, jonka pohjalta kirjoittajat tekivät laajoja vertailuja kansakuntien älykkyyden ja taloudellisen menestyksen korrelaatioista.

Pitää ehkä paikkaansa, että muutamat vertailujen pohjana olleet tutkimukset teoksessa IQ and Wealth of Nations (2002) eivät olleet kovin tasokkaita, mutta niiden heikkouksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä metatutkimuksen kokonaisuuteen, joka oli aineistoltaan hyvin laaja ja kattava. Vanhasen ja Lynnin julkaisema seuraava yhteisteos IQ and Global Inequality (2006) olikin jo huomattavasti paremmin puskuroitu myös kritiikkiä vastaan, minkä myös professori Jeja-Pekka Roos myönsi kiittävässä kirja-arviossaan.

Tutkimukset osoittivat selvästi, että älykkyys ja rotu korreloivat siten, että euripidinen ja mongoloidinen rotu osoittautuivat nekroidista rotua älykkäämmiksi ja että erot kansanryhmien älykkyydessä voitiin tulkita kansakuntien taloudellisia menetyseroja selittäviksi tekijöiksi.

Tutkimuksia arvosteltiin paljon, mutta kritisoinnin pääasiallinen syy oli se, että ne eivät tuottaneet kriitikoiden haluamia tuloksia, jotka olisivat olleet poliittisesti korrekteja ja pitäneet yllä näkemystä ihmisrotujen ja kansakuntien yhdenveroisuudesta älykkyyttä koskien.

Tällainen vastaanotto oli perin ennakkoluuloista. Metodia moitittiin siksi, että se ei tuottanut poliittisesti toivottuja tuloksia. Tieteellisen asenteen mukaista on kuitenkin ensin valita menetelmä, joka vastaa tutkittavan ilmiön olemusta. Sitten menetelmää sovelletaan ja analysoidaan tulokset. Tuloksista puolestaan tehdään johtopäätöksiä, jotka hyväksytään arviointiprosessissa, ja niiden mukaan pitää orientoitua elämään.

Tiede voi antaa tulosten pohjalta myös toimintasuosituksia, jotka perustuvat kausaaliyhteyksiin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijöiden eettisesti velvoittava tehtävä onkin kertoa tiedeyleisölle, mitä mistäkin vaihtoehdosta voi seurata.


Rotujen olemassaolon myöntäminen vapauttaa kunnioittamaan luonnon itseisarvoja

Poliittisen päätöksenteon asia on puolestaan ratkaista, mitä päämääriä ja tuloksia kansalaiset haluavat edistää, ja tämä kuuluu kansallisvaltioissa noudatettavan demokratian piiriin. Kun kansalaisten arvostukset ja päämäärät ovat tiedossa, voidaan tieteen löytämien kausaalisuhteiden ja todennäköisyyksien pohjalta ratkaista, kuinka pitää toimia.

Jos esimerkiksi toivotaan keskimääräisen älykkyyden alenemista länsimaissa, on syytä lisätä maahanmuuttoa ja rotujen välistä pariutumista, kun taas päinvastaisessa tapauksessa olisi toimittava päinvastaisesti. Mikäli taas toivotaan yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua ja konfliktien lisääntymistä, on edistettävä monikulttuurisen yhteiskunnan syntymistä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa konflikteja esiintyy enemmän ja eskaloitumisen herkkyys kasvaa. Jos tätä ei haluta, on meneteltävä päinvastaisesti.

Yksi vaihtoehto on jättää asia ihmisen aktiivisen puuttumisen ulottumattomiin ja antaa luonnon tai yhteiskunnallisen sattuman hoitaa asian. Geeneissä olevaa luontoa pitää myös suojella sen itseisarvon vuoksi. Luonnostaan olevassa monipuolisuudessa voidaan nähdä selviytymisen voimavara sikäli, että mitä monipuolisempi ihmiskunnan perimä on, sitä paremmin ihminen pystyy lajina mukautumaan maapallon uusiin olosuhteisiin, joissa valintaetua voivat antaa erilaiset tekijät kuin nykyoloissa.

Oikeus olla omaa rotuaan on siis nähtävissä itseisarvoisena, eikä rotuopista ole tätä kautta johdeltavissa sortoa vaan sen vastakohtaa: moraalin sydänverta ja puhtain purjein kukoistavaa etiikkaa!

Toisaalta ihmisrodut eivät ole koskaan tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, ja onkin väärin paheksua rotujen myötäsyntyistä itsesuojelupyrkimystä. Naturalistisesti ajatellen luonnossa mikään ei ole oikein eikä väärin, joten olisi virheellistä sanoa, että luonnonvalinta johtaisi progressiiviseen evoluutioon (eli kehitykseen) tai taantumiseen. Inhimillisestä näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että muutokset voivat mennä lajin kannalta kielteiseen suuntaan.

Näin käy varsinkin, jos muutokset kulttuuriolosuhteissa kääntyvät kielteisellä tavoin takaisin biologiselle tasolle, jolta kulttuuri on emergoitunut. Esimerkkinä voivat olla lajien tai rotujen konfliktit, jotka johtavat geneettiseen taantumiseen ja korkeasti kehittyneiden ominaisuuksien tuhoon massakulttuurin, voiman, vallan tai enemmistöpäätösten vuoksi, eikä jalostuneita ominaisuuksia ja niiden mukaisia korkeakulttuureita suojella.

Monikulttuurisen mallin epäonnistumisesta antaa näyttöä se, että Yhdysvalloissakin rotulevottomuudet on voitettu vain vaivoin, ja haavat ovat yhä auki. Ei siis tarvitse ihmetellä, mistä esimerkiksi Yleisradio saa aiheen monikulttuurisuuden uhkia valitteleviin ohjelmiinsa, joista yksi on eilen TV1:n Ulkolinjassa esitettyUSA ja rotusodan uhka”. Pahin uhka monikulttuurisuudelle on monikulttuurisuus itse.

Rotukategoriaa lähtökohtana pitävää tutkimusta ovat tehneet Vanhasen ja Lynnin lisäksi muiden muassa tanskalaisprofessori Helmuth Nyborg ja saksalaisprofessori Gunnar Heinsohn, jonka visio länsimaiden tilanteesta on synkkä. Hänen mukaansa maahanmuuttajien vyöry lopettaa nykymuodossa tunnetun Euroopan vuoteen 2050 mennessä.

Suomessa Vanhasen ja Lynnin lähestymistapaa on arvostanut yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori Roosin lisäksi yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö, jonka luentoja minulla oli ilo seurata opiskellessani Tampereen yliopistossa 1980- ja 1990-luvuilla, kuten myös Tatu Vanhasen valtio-opin opetusta.


Älykkyys ja poliittisten olojen selittäminen

Monet kulttuuriteoreetikot sanovat, että Lähi-idästä ja Afrikan kehitysmaista tulleiden harjoittamaa terrorismia, länsimaisen yhteiskunnan vastaisuutta ja takapajuista omiin oloihinsa linnoittautumista ei voida tai ei pitäisi selittää heidän islaminuskoisuudellaan, toisin sanoen kulttuuriteoreettisella perusteella.

Toisaalta näitä kielteisiä ilmiöitä ei saisi kulttuuriteoreetikoiden mielestä selittää myöskään viittaamalla tutkimusten paljastamaan heikompaan keskimääräiseen älykkyyteen.

Olen itse katsonut, että kehitysmaista virranneen väestön konfliktia länsimaiden kantaväestön ja elämäntavan kanssa voidaan selittää molemmilla: sekä kulttuurierolla, joka vallitsee länsimaisen rationalismin ja islamin välillä, että väestöjen keskimääräisessä älykkyydessä vallitsevilla eroilla.

Yksilöiden älykkyydellä ei ole tällöin paljoa merkitystä, sillä kulttuurien kokonaisuudet ovat seurauksia väestön keskimääräisestä älykkyydestä. Kulttuurien normit ovat syntyneet väestöjen kokonaisälykkyyden perusteella ja edustavat niitä.

Kulttuureissa vallitsevat normit ja käytännöt, kuten alttius selittää asioita joko taikauskoisesti tai tieteellisesti, perustuvat kansanryhmien kykyyn ymmärtää asioita ja käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä. Niinpä kulttuuriteoreettiset selitykset palautuvat aina biologisiin selitysperusteisiin ja ovat johdeltavissa viime kädessä kansanryhmien välisistä biologisperäisistä eroista, joista yhden muodostavat älykkyydessä vallitsevat erot.

Tämä ohjaa kysymään, voitaisiinko kehitysmaalaisten ylläpitämää väkivaltakulttuuria selittää nimenomaan kyseisissä maissa asuvien ihmisten länsimaalaisia heikommalla älykkyydellä. Älykkyys on luonnollisesti ohjannut pohjoisia kansoja keksimään kauhistuttavia aseita, mutta niiden keskuudessa älykkyys on johtanut myös minimiväkivallan periaatteeseen ja sopimaan asioista.

Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa ja Afrikassa konfliktit näyttävät jatkuvan ajasta aikaan. Syy ei ole välttämättä vain ideologinen ja uskontojen välinen, sillä keskeistä on, miksi ihmiset noilla maailmankolkilla sitkeästi uskovat joihinkin opinkappaleisiin järkiperäisen ajattelun ja politiikanteon asemasta. Eräs ilmeinen syy tällaiseen laajaan poliittiseen käyttäytymiseen ja jatkuvaan aseiden kalisteluun on tutkimusten perusteella keskimääräistä muita heikompi älykkyystaso.

Vastaavasti voidaan vertailla Afrikan maiden ja Kiinan välillä vallitsevaa eroa. Afrikan mailla on ollut itsenäistymisensä jälkeen viitisenkymmentä vuotta aikaa luoda länsimainen teollinen kulttuuri, mutta nämä maat eivät ole onnistuneet pyrkimyksissään lukuun ottamatta Egyptin ja Etelä-Afrikan tapaisia valtioita, joissa länsimaiden vaikutus on ollut runsainta. Sen sijaan Kiina on noussut alkeellisesta kehitysmaasta noin kahdessakymmenessäviidessä vuodessa nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi lunastaen paikan USA:n ja Japanin välissä bruttokansantuotteessa mitattuna.

Vaikka historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla voikin olla supportiivista tai preventiivistä merkitystä valtioiden kehitykseen, pitkällä aikavälillä erottuvat trendit eivät voi selittyä pelkillä kannustavilla olosuhteilla tai jarrutustekijöillä. Ne eivät nimittäin ole kokoaikaisia ja jatkuvakestoisia niin kuin eivät koulutusolotkaan, mutta ihmisten geneettiset ominaisuudet ovat. Niinpä biologisperäiset erot älykkyydessä ovat vahvoja ehdokkaita, kun pohditaan syitä Afrikan maiden muita kurjempaan tilaan. Euroopan ja Pohjois-Amerikan väestön täydentyminen Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista voi selittää myös sen, miksi keskimääräinen älykkyys länsimaissa nyt laskee.


Lähteet

Adee, Sally, We seem to be getting stupider and population ageing may be whyNew Scientist, Daily news, 8. September, 2017.

Heinsohn, Gunnar, Söhne und Weltmacht Terror im Aufstieg und Fall der Nationen. Zürich: Orell Füssli Verlag, 2003.

Lieberman, Leonard (et al.), Race in biology and anthropology: A study of college texts and professors”, Journal of Research in Science Teaching, March 1992,  vol. 29, issue 3, pp. 301321.

Lynn, Richard and Tatu Vanhanen, IQ and Wealth of Nations. Westport, CT: Praeger, 2002.
---, IQ and Global Inequality. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2006
---, Intelligence A Unifying Construct for the Social Sciences. London: Ulster Institute for Social Research, 2012.

Lynn, Richard, Race Differences in Intelligence An Evolutionary Analysis. Agusta GA: Washington Summit Publishers, 2015.

Morris, Robin G. (et al.), The Flynn effect for verbal and visuospatial short-term and working memory: A cross-temporal meta-analysis. Intelligence, vol. 64, September 2017, pp. 7180.

Murray, Charles and Richard J. Herrnstein, The Bell Curve Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press, 1994.

Nyborg, Helmuth, The Decay of Western civilization Double relaxed Darwinian selection, Personality and Individual Differences, 2012, 53:2, pp. 118125.
---, The intelligence-religiosity nexus A representative study of white adolescent Americans”, Intelligence 2009, 37:81, pp. 8193.

Nyborg, Helmuth and A. R. Jensen, Black-white differences on various psychometric tests Spearman’s hypothesis tested on American armed services veterans”, Personality and Individual Differences, 2000, 28:3, pp. 593599.

Sniekers, Suzanne (et. al), Genome-wide association meta-analysis of 78,308 individuals identifies new loci and genes influencing human intelligence”, Nature Genetics, 2017, 49, pp. 11071112.

Vanhanen, Tatu, Global Inequality as a Consequence of Human Diversity A New Theory Tested by Empirical Evidence. London: Ulster Institute for Social research, 2014.
---, The Limits of Democratization Climate, Intelligence, and Resource Distribution. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2009.